Passiivinen ilo

Mielipidekyselyissä annetaan tavallisesti kolme vaihtoehtoa: kyllä, ei tai en osaa sanoa. Viimeinen tuntuu sopivan suomalaisille erityisen hyvin. Se, ettei ota kantaa tai halua kertoa sitä, mielletään puoleettomaksi ja neutraaliksi mielipiteeksi. Ydinvoiman lisärakentamisen kannatus on vihdoin kääntynyt laskuun ja vastustus kasvuun. Viidennes vastaajista sanoi, ettei ota kantaa tai ei osaa sanoa. Neutraalia vastausta ei kuitenkaan ole olemassa; ydinvoimaa joko rakennetaan tai ei rakenneta, ei mitään siltä väliltä. Jos kysyttäisiin, kuka haluaa asua ydinvoimalan vieressä tai loppusijoituspaikan päällä, välinpitämättömiä olisi erittäin vähän.

Kun suomalainen ei tervehdi toista ihmistä tilanteessa, jossa se kuuluisi hyviin tapohin, hän ei ole neutraali, vaan välinpitämätön. Tervehtiminen on kohteliasta, tervehtimättömyys epäkohteliasta. Vaihtoehtoa en ota kantaa, ei ole arkielämässä tarjolla. Jos bussissa pitäisi antaa istumapaikka vanhukselle, ei voi teeskennellä ettei huomaa. Se on ihan yhtä epäkohteliasta kuin jos kampittaisi vanhuksen käytävälle. Kun kukaan ei tuomitse, ei puutu asiaan eikä ilmaise paheksuntaa, siitä tulee hyväksyttävä tapa toimia. Yhteisön kontrolli puuttuu. Kolumneissa on ahkerasti parjattu käytöstapojen puutetta ja suomalaisten töykeyttä. Kirjoituksia seuraa aina vastalauseiden ryöppy tyyliin, tällaisia me olemme, menkää muualle jos ei kelpaa. Eivät kaikki kuitenkaan ole.

Jostakin on myös syntynyt käsitys, että on normaalia ja jotenkin suomalainen perusoikeus olla autistisesti omissa maailmoissaan reagoimatta muihin ihmisiin. Tähän eivät syyllisty vain angstiset teinit tai pelokkaat vanhukset, vaan kaikki tavalliset suomalaiset. Oma veikkaukseni on, että pelätään toisia ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita niin paljon, että toivotaan, ettei niitä olisi lainkaan. Sitäkö, että ihmiset eivät vastaakaan tervehdykseen vai sitä, että he vastaavat ja joutuu sanomaan jotakin? Suomalaiset eivät myönnä olevansa idässä, mutta kaikkea tekemistä leimaa slaavilainen jahkailu. Kun ei tiedetä, tehdäkö niin vai näin, ei tehdä mitään.

Jossakin tuli vastaan termi passiivinen kohteliaisuus, joka olisikin väitettyä suomalaista kohteliaisuutta. Annamme toisille tilaa, emme häiritse, emme hölötä. En jaksa uskoa, että hymy tai tervehdys voisi häiritä ketään. Ei suomalaisiakaan voi noin yleistää, monet itäsuomalaiset hölöttävät koko ajan. Edes joku puhuu. Onko passiivinen kiitos sitten sellainen jota ei sanota ääneen? Entä passiivinen tervehdys? Olenkin ollut väärässä. Alakerran naapuri, joka vaikuttaa epäkohteliaalta, on sittenkin tervehtinyt koko ajan – vain passiivisesti.

Kun suomalainen puolueettomasti ja urheasti teeskentelee, ettei näe tilanteita, joissa pitäisi kommunikoida, se saattaa johtua lähihistoriasta. Neuvostoliitto tunnusti Suomen puolueettomuuden, mutta se olikin tosiasiassa vaatimus puolueellisuudesta. Tästä todistivat hyvät ja ystävälliset suhteet naapurin kanssa, vaikka ystävyyttä ei olisi löytänyt pitkällä tikullakaan. Se, että Suomi valtiona vetosi puolueettomuuteen ollessaan ottamatta kantaa, eli sanomatta mitään, esitettiin kunniakkaana tekona. Nurinkurista. Mutta kun neutraaliuden mantraa pakon edessä hoettiin vuosikausia, onneton kansa alkoi lopulta uskoa siihen.