Kalavaleita
Arvoisat kalatiskin myyjät. Olen päättänyt jättää teidät, syvästi pettyneenä ja surullisena. Me emme enää tapaa. Syynkin varmaan arvaatte. Niin monta kertaa olen ostanut lohta, kuhaa ja haukea ja kysynyt onko kala varmasti tuoretta. Yhtä monta kertaa te olette väittäneet minulle, että varmasti on. Kotona olen nähnyt miten limaista ja väritöntä kala on ollut. Eniten olen pettynyt niihin teistä, jotka ovat onnistuneet valehtelemaan vakuuttavasti. Annan ehkä joskus anteeksi niille myyjille, jotka näyttivät edes hiukan vaivautuneilta paketoidessaan vanhaa lohta. Petyin myös hintoihinne. Seitsemäntoista euroa tahmeasta lohenpuolikkaasta, hävetkää nyt edes!
Ymmärrän nyt miten tässä näin kävi. Minä ja muutkin asiakkaat luotimme teihin. Kukaan ei enää valvonut kauppojen tekemisiä, siinäkin oli säästetty. Niin parisuhteessakin voi käydä – täysi vapaus johtaa hölmöilyyn. Terve epäilys on parempi kuin sokea luottamus. Olen itsekin ollut kaupassa töissä ja nähnyt yhtä ja toista. Palkkakuititkin piti joka kerta tarkistaa, koska vanhemmat kollegat varoittivat vedätyksestä. Kauppiaat ovat ovelia veijareita. He kylpevät rahoissaan, mutta kassa laitetaan maksamaan, jos lippaasta puuttuu viisi euroa. Jos kauppias haluaa myydä vanhat kalat, tiskillä myydään, ei siinä ole vastaan sanomista.
Minua huolestuttaa kuitenkin myös toinen asia. Milloin meistä asiakkaista on tullut niin tolloja, ettemme enää osaa katsoa edes ruokien tuoreutta? Kyllä kai kaikki tietävät, ettei jauhelihaan laiteta parasta priimatavaraa. Jos käytetyn auton myyjä sanoo, ettei autossa ikinä ole ollut mitään vikaa, se on loistoyksilö ja ettei moottorista kuuluvasta kolinasta kannata olla yhtään huolissaan, se ei ehkä ole ihan koko totuus. Myyjä yrittää aina myydä. Kalaakin pitäisi haistaa ennen kuin sen ostaa, ihan niin kuin auto pitää koeajaa ja tutkia onko siinä ruostevaurioita.
Suomalainen itsepalvelukulttuuri on tehnyt meistä uusavuttomia ostajina. Emme osaa vaatia enää mitään. Olemme itse hölmöjä, jos uskomme kaiken mitä te sanotte. Ja jos emme vaihda kauppaa kun huomaamme että meitä on kustu silmään, olemme vielä hölmömpiä. Kuinka osaisimme vaatia parempaa palvelua, jos emme vaadi edes tuoretta ruokaa? Ehkä nyt koittaa taas pienten kauppojen kulta-aika. Kun kauppias tuntee kaikki asiakkaansa, ei hän voi valehdella päin naamaa, että viikon vanha kala on tuoretta. Ei ole varaa.
Irlannissa kokonainen kaksikiloinen lohi maksoi kympin. Ja sitä tuli syötyä paljon. Uskon, että se oli tuoretta kun hain kalan lauantaiaamuna juuri kun lasti oli tullut kauppaan. Ainakin niin minulle väitettiin. Pikkuhiljaa kalan syöminen on Suomessa vähentynyt. En kuitenkaan aio lopettaa. On ehkä reilua kertoa teillekin mitä aion tehdä. Minulla on jo toinen. En osaa kalastaa, mutta minullapa on kaveri, joka saa niin paljon haukia, ettei pysty niitä itse syömään, perhana. Isoimmat väittää laskevansa jopa takaisin mereen. Seuraavan kerran, kun hän tulee saaliin kanssa vesiltä, olen pyytänyt soittamaan. Ajan heti rantaan hakemaan kalan, jota ei ole pyöritelty jääaltaassa viime viikon tiistaista asti.
Ymmärrän nyt miten tässä näin kävi. Minä ja muutkin asiakkaat luotimme teihin. Kukaan ei enää valvonut kauppojen tekemisiä, siinäkin oli säästetty. Niin parisuhteessakin voi käydä – täysi vapaus johtaa hölmöilyyn. Terve epäilys on parempi kuin sokea luottamus. Olen itsekin ollut kaupassa töissä ja nähnyt yhtä ja toista. Palkkakuititkin piti joka kerta tarkistaa, koska vanhemmat kollegat varoittivat vedätyksestä. Kauppiaat ovat ovelia veijareita. He kylpevät rahoissaan, mutta kassa laitetaan maksamaan, jos lippaasta puuttuu viisi euroa. Jos kauppias haluaa myydä vanhat kalat, tiskillä myydään, ei siinä ole vastaan sanomista.
Minua huolestuttaa kuitenkin myös toinen asia. Milloin meistä asiakkaista on tullut niin tolloja, ettemme enää osaa katsoa edes ruokien tuoreutta? Kyllä kai kaikki tietävät, ettei jauhelihaan laiteta parasta priimatavaraa. Jos käytetyn auton myyjä sanoo, ettei autossa ikinä ole ollut mitään vikaa, se on loistoyksilö ja ettei moottorista kuuluvasta kolinasta kannata olla yhtään huolissaan, se ei ehkä ole ihan koko totuus. Myyjä yrittää aina myydä. Kalaakin pitäisi haistaa ennen kuin sen ostaa, ihan niin kuin auto pitää koeajaa ja tutkia onko siinä ruostevaurioita.
Suomalainen itsepalvelukulttuuri on tehnyt meistä uusavuttomia ostajina. Emme osaa vaatia enää mitään. Olemme itse hölmöjä, jos uskomme kaiken mitä te sanotte. Ja jos emme vaihda kauppaa kun huomaamme että meitä on kustu silmään, olemme vielä hölmömpiä. Kuinka osaisimme vaatia parempaa palvelua, jos emme vaadi edes tuoretta ruokaa? Ehkä nyt koittaa taas pienten kauppojen kulta-aika. Kun kauppias tuntee kaikki asiakkaansa, ei hän voi valehdella päin naamaa, että viikon vanha kala on tuoretta. Ei ole varaa.
Irlannissa kokonainen kaksikiloinen lohi maksoi kympin. Ja sitä tuli syötyä paljon. Uskon, että se oli tuoretta kun hain kalan lauantaiaamuna juuri kun lasti oli tullut kauppaan. Ainakin niin minulle väitettiin. Pikkuhiljaa kalan syöminen on Suomessa vähentynyt. En kuitenkaan aio lopettaa. On ehkä reilua kertoa teillekin mitä aion tehdä. Minulla on jo toinen. En osaa kalastaa, mutta minullapa on kaveri, joka saa niin paljon haukia, ettei pysty niitä itse syömään, perhana. Isoimmat väittää laskevansa jopa takaisin mereen. Seuraavan kerran, kun hän tulee saaliin kanssa vesiltä, olen pyytänyt soittamaan. Ajan heti rantaan hakemaan kalan, jota ei ole pyöritelty jääaltaassa viime viikon tiistaista asti.
Kommentit
Lähetä kommentti