Kielenterveyspotilas

Kyllä ruotsinkielisiä käy kateeksi. Kävin eilen lähikirjastossa, jossa pölyttyi kolme täyttä hyllyä äänikirjoja ruotsiksi. Oli Jan Guillouta, Nick Hornbya ja Tracy Chevalieria – ja vielä cd-levyinä. Englanninkielisenä löytyi Shakespearea ja Agatha Christietä kasetilla ja suomenkielisessä hyllyssä nökötti yksinään Waltarin paksu Sinuhe. Olen joskus kysynyt, miksi uusia äänikirjoja on niin vähän ja selitys oli, että määrärahoista on säästetty. Suhteessa lainaajamääriin ruotsinkielisillä ei näyttäisi olevan samoja huolia. Paitsi kirjojen lainaaminen, onhan kaikki muukin lite lättare.

Nyt perussuomalaiset kysyvät miksi Suomi on yhä kaksikielinen ja niputtavat nokkelasti sekä YLE-maksun, että maahanmuuttajat samaan debattiin. YLE-maksulla ylläpidetään kallista ruotsinkielistä tv-tuotantoa ja maahanmuuttajia vaaditaan opettelemaan kaksi vaikeaa kieltä yhdessä vaikeassa maassa. Kysymys on puolueelta taktisesti ovela juuri kun lama vetää mattoa niin monen jalkojen alta. Tämä jos mikä on populistinen aihe. Mutta onko ruotsin kielen erityisasema todella niin pyhä, ettei siitä voi edes keskustella? Luovutaanko ennemmin kouluruoasta kuin kaksikielisistä virastoista jos on pakko jostain säästää?

Jotain kuvaavaa koko rakkaasta kielivähemmistöstä kertoo Nytin juttu ilmaisjakelulehti Papperista. Vain ruotsinkielisellä vähemmistöllä on varaa pyörittää vuodesta toiseen tappiollisia yrityksiä. Yksikään sanomalehti, nettisivusto, tv- tai radiokanava ei tuota voittoa. Edes nollatulokseen pääsemistä ei ole pidetty tarpeellisena. Yhtä avokätisiä ja huolettomia tukijoita ei suomenkielisillä medioilla taida olla Uuden Suomen Herliniä lukuunottamatta. Suurin ruotsinkielisyyden tukija ovat suomalaiset veronmaksajat. On varmaan leppoisaa olla töissä firmoissa, joissa ei normaalin liike-elämän lakien tavoin tarvitse tuottaa voittoa.

Itä-Suomessa kouluni käyneenä tiedän omakohtaisesti miten syvää vihaa ruotsin kieltä kohtaan tunnetaan. Vasta myöhemmin oivalsin, ettei se opettajillekaan saattanut olla tavoitelluin oppiaine. Kukapa haluaisi olla koulun epäsuosituin opettaja? Motivaatio turhana pidetyn pakkokielen opetteluun ja myös opettamiseen oli pahasti pakkasen puolella. Kun ruotsin kielen opettaja yläasteella pyysi taivuttamaan minkä tahansa vapaavalintaisen ar-päätteisen verbin, aloitin spontaanisti hata, hatar jne. Minua pakkoruotsi ei onnistunut silti estämään ruotsin ja neljän muun vieraan kielen oppimista. Kun menin myöhemmin naapurimaan sjukhusetiin kesätöihin, pärjäsin oikein hyvin. Se on silti ollut ainoa paikka, jossa oli pakko puhua ruotsia.

Irlannissa on samantapainen identiteettiongelma kun kansallistunnon hurmiossa on päätetty pitää hengissä iirin kieli, maksoi mitä maksoi. Se on ilmeisesti niin vaikea, etten koskaan tavannut ketään, joka olisi oppinut sitä koulussa. Samalla koululaisille syntyy mielikuva, että vieraat kielet ovat kaikki yhtä mahdottomia pakkoiiri, joten ei niitäkään tule opiskeltua. Irlantilaisilla on tähän kuitenkin varaa, kun kaikki puhuvat englantia. Toistuvasti yhä mollataan suomalaisten tankeroenglantia, vaikka ilman englantia ei enää monella alalla voi olla edes Suomessa töissä. Pakkoruotsi ei ainakaan auta asiaa. Ruotsin kielellä kun ei ole mitään hyötykäyttöä pohjoismaiden ulkopuolella. Pelkästään koululaitoksen pakkohoito on metodina niin huono, että siitä on ruotsinkieliselle vähemmistölle pelkkää harmia.

Jos toisen kotimaisen kielen paikka vallan kabinettien seinällä säilyy kuitenkin ennallaan – rahallahan demokratiassa asioista päätetään, kuten vaalirahoituksen avaaminen on todistanut – ehkä reunaehdoista voi silti keskustella. Olkoon kaksikielisyys jos siitä kerran on tullut maan tapa, mutta ehkä paksut kultakehykset voisi vaihtaa edes vähän arkisempiin ja poistaa sen pakko-sanan kielen edestä. Jos vaikka vain laman varjolla.