Kotimaahanmuuttaja
“En tunnista itsekseni sitä tyyppiä, joka puhuu ja esiintyy nimelläni”, kirjoittaa Umayya Abu-Hanna kirjassaan Sinut. Häntä vaivaavat erityisesti kaksi asiaa: itsensä ilmaisemisen vaikeus vieraalla kielellä ja suomalaisuuden ja muiden määrittely vastakkainasettelulla me ja muut. “Julkisuudessa toistetaan myyttiä homogeenisesta suomalaisuudesta.” Vuosikymmenien asumisen jälkeenkin Abu-Hanna on Suomessa ulkomaalainen, ei suomalainen. Hänen identiteettinsä pyritään siis määrittelemään muiden näkökulmasta. Kuitenkin Abu-Hanna puhuu ja kirjoittaa suomea, myös hyviä kirjoja.
Minä olen ulkonäöltäni suomalainen, mutta sisältä salaa jotain muuta. On varmaan vaikeaa olla erinäköinen ja aina tietoinen siitä, että ihmiset kiinnittävät huomiota juuri ulkonäköön. On myös vaikeaa olla samannäköinen ja elää sen tiedon kanssa, että kaikki luulevat minun olevan samanlainen kuin muut samannäköiset. Olisi helpompaa olla erinäköinen, koska se antaisi vapauden käyttäytyä omituisesti, kuulua reilusti vähemmistöön. Nyt kun samannäköiset suomalaiset mykkinä tönivät ja tallovat varpaille pyhäinpäivänaaton ruuhkassa ruokakaupassa, eikä kukaan, ei yksikään heistä sano anteeksi tai edes oho, en koe olevani kotimaassani.
En hyväksy sitä, että joku ottaa oikeudekseen määritellä mitä on suomalaisuus kysymättä kaikkien mielipidettä, kuten maahanmuuttokeskustelussa tehdään. Jos sorvattaisiin ‘suomalaisuuden’ työehtosopimusta, yhteisesti hyväksyttyä määritelmää ei varmaan koskaan löytyisi. Minusta identiteetti on ennen kaikkea kielessä. Kaikki muut tavat ja opitut tottumukset voi muuttaa halutessaan, mutta äidinkieltään ei voi. Ja jos luopuu omasta kielestään, luopuu jossain määrin identiteetistään ja se aiheuttaa sisäisen konfliktin. Myös kielivähemmistöön joutuminen on ongelmallinen asia. Neil Hardwick on sanonut, että osasyy hänen masennukseensa oli ulkomaalaisuuden kokemus Suomessa. Täällä on erityisen raskasta olla millään tavalla erilainen.
Mistä on kyse kun vieraaseen maahan on vaikea sopeutua? Kun puhutaan maahanmuuttajien ongelmista väitetään usein, että konflikti on ulkomaalaisten ja kantaväestön välinen. Suurempi turhautumisen aiheuttaja on kuitenkin sisäinen ristiriita oman identiteetin pirstoutuessa uusiksi paloiksi. Jo siinäkin on tarpeeksi kriisin aineksia, kun vanha kotimaa ei tunnu enää kotimaalta, eikä uusi siltä, että siitä tulisi kotimaa. Siirtolaisten ongelmat pelkistetään otsikon mittaisiin määrittelyihin. Ovatko suomalaiset näin yksinkertaisia? Kun puhutaan maahanmuuttajista, tarkoitetaan pakolaisia. Kun puhutaan pakolaisista, tarkoitetaan somaleja. Kun puhutaan somaleista, ajatellaan kiihkoislamilaisia. Kun puhutaan islamista, ajatellaan terroristeja. Kun puhutaan konflikteista, syytetään kulttuurieroja. Ei se nyt ihan niin mene.
Huumori auttaa, sanoo Umayya. Suomalaiset haluavat, että siirtolaiset ovat iloisia, nöyriä ja kohteliaita, hymyilevät kuin jakoavain kaikille moppi tai pizza kädessä. Maahanmuuttajat saavat olla ahkeria, hauskoja, iloisia, tanssia ja laulaa, koska se huvittaa juroja suomalaisia. Eikö suomalaisilta saa vaatia enää mitään, ei edes alkeellista kykyä ottaa huomioon toisia ihmisiä? Miten kauan viitsii hymyillä jos kukaan ei vastaa...
Minullakin vähän samat fiilikset. Joka kerta kun palaan Suomeen, ihmiset automaattisesti olettavat, että käyttäydyin "kuin suomalainen" ja sitten ihmettelevät kun en.
VastaaPoistaVähän asian sivusta, minua ärsyttää suomalaisten "Suomi on paras maa" mentaliteetti ja minun nykyään huonon (käyttämättömän) suomen kielen taidon halveksuminen. Joskus tekisi mieli huutaa, että jos pääsisitte täältä joskus johonkin muualle pariksi kuukaudeksi, niin ymmärtäisitte miksi nykyään näen heidät niin sisäänpäinkääntyneenä porukkana.