Mäntysyöpä ja herakles

Suomen kieli on vaikea. Tai niin kaikki väittävät. Toisaalta ei se ole sen mahdottomampi oppia kuin mikään muukaan kieli, jos riittävän kovasti haluaa. Voi jopa ajatella, että suomen kieli on helpompi kuin moni muu. Meiltä puuttuvat sentään maskuliini ja feminiini, artikkelit, prepositiot ja monet kohteliaisuudet. Eikö sitö voi sekoittaa mihinkään muuhun kieleen. Ääkkösten oppiminen on sen sijaan elintärkeää tai voi syntyä kohtalokkaita väärinkäsityksiä. Arkisista asioista tulee niinkin pelottavia kuin mäntysyöpä tai omituisia kuten joulukauha. Kaksoiskonsonantit ovat toinen tuskan aiheuttaja. Mato ei ole matto, eikä tuli ole tulli.

Suomi on niin vaikea kieli, ettei sitä osata edes opettaa. Kun muutimme tänne, vaimoni aloitti yliopistolta. Kielikurssin alkajaisiksi jaettiin moniste, joka kertoi Tarja Halosesta ja hänen kissoistaan. Teksti oli kirjoitettu puhekielellä ilman possessiivipäätteitä tyyliin hänen kissat eli ei kovin älykästä suomea. Entisajan Romaniassakin koulupäivät alkoivat kansallislaululla ja jokaisen koulukirjan etulehdellä oli presidentin kuva. Vaimo tuli kotiin päätään pyöritellen. “Teilläkin on suuruudenhullu diktaattori.” Ennakkoluuloja vahvisti sekin, ettei monistetta millään tavalla käsitelty, se vain jaettiin ikäänkuin pakollisena rituaalina.

Yliopiston jälkeen tuli työväenopiston vuoro. Keskusteluryhmässä ulkomaalaiset puhuivat keskenään, eikä kukaan oppinut mitään. Opettaja oli vähän väliä sairaana. Vaimo kyllästyi. “Mitä hyötyä on osata suomea kun kukaan ei koskaan kysy mitään.” Työvoimatoimiston kursseille oli loputtoman pitkä jono. Suomi vaihtui bailatinoon. Yksi ongelma oppimisen kanssa on, ettei kieltä ole pakko harjoitella. Toinen on se, että vaikka ymmärtäisi mitä Helsingissä puhutaan, ei Joensuussa tai Turussa enää pärjääkään. Sitten suomea ei saisi puhua erilaisella aksentilla. Tätä ei julkisesti haluta myöntää, mutta kaikki tietävät, että työhaastattelu peruuntuu heti kun hakijalla on erilainen nimi tai aksentti. Ei joka paikassa, mutta kiusallisen usein kuitenkin.

Olen itse opetellut kaksi vierasta kieltä omin päin. Espanjaa opin kun loikkasin ummikkona Meksikoon puoleksi vuodeksi. Ensimmäisen parturikäynnin jälkeen muistin varmasti mitä tarkoittaa corto (lyhyt). Sitten ostin sanakirjan ja aloin asetella niitä peräkkäin. Tutkinnot suoritin baareissa ja biljardisaleilla. Romaniaa opettelin katsomalla mustavalkoisesta televisiosta uutisia ja jalkapalloa. Töissä testasin edellisiltana tv:stä oppimiani sanoja ja tiputtelin sekaan poliitikkojen ja pelaajien nimiä. Opin nopeasti erottamaan naurettiinko siksi, että ei ymmärretty mitä sanoin vai siksi, että ymmärrettiin.

Omista kokemuksista syntyi ns. kolmen kuukauden sääntö: minkä tahansa kielen voi oppia kolmessa kuukaudessa, koska huomasin, että juuri kolmen kuukauden kuluttua aloin ymmärtää mitä ihmiset puhuvat. Perusvaatimukset ovat seuraavat. Pitää asua maassa, hakeutua aktiivisesti tilanteisiin, joissa joutuu puhumaan ja kuunnella tarkasti sekä olla mielipuolisen motivoitunut oppimaan. Siitä se lähtee. Metodilla ei välttämättä opi kirjoittamaan, mutta pääsee kyllä alkuun. Jos taas ei itse halua, voi hyvin olla oppimatta vaikka lopun ikäänsä. Tästä on länsinaapurissa lukuisia finne-esimerkkejä.

Romanian kielessä pula (lausutaan kahdella ällällä) on miehen elintä tarkoittava voimasana. Huvittavin kielikylpy tapahtui ensimmäisellä Suomen vierailullamme, enkä voinut sitä mitenkään estää, kun en ollut edistynyt vielä niin pitkälle omissa opinnoissani. Tuleva anoppi tarjosi tietysti ulkomaalaiselle vieraalle tutuinta suomalaista kansallisherkkua, vastaleivottua pullaa. Maistettuaan hämmentynyt miniäehdokas hoki monta kertaa kohteliaasti “herakles, herakles”. Kaikki olivat hetken ihan hiljaa. “Mitä sinä yrität sanoa?”, minä kuiskasin. Piti tutkia yhdessä sanakirjaa: herkullista.