Kestävän kehityksen maassa

Edellisen kerran asuin Romaniassa 20 vuotta sitten. Se tuntuu paljolta. Luulisi, että moni asia on ehtinyt muuttua perusteellisesti, mutta jotenkin siltä ei kuitenkaan tunnu. Sainkin heti tullessa kokea aika tukevan kulttuurishokin. Se oli kuin isku palleaan: mikään ei ole muuttunut! Mitä me täällä teemme? Se oli ristiriitaisesti sekä samaan aikaan lohdullista että ahdistavaa. On asioita, joiden olisi suonut muuttuneen, ja niitä joiden ei tarvitsekaan muuttua. 

Olen kirjoittanut samasta tuskailusta aikaisemminkin jutuissa Mitä opin romanialaislta ja Pyroteknikko palaa rikospaikalle. Onneksi paniikintunne meni ohi viikossa. Sadekin loppui ja aurinko kurkisti vuorten takaa. Pian tuttu pikkukaupunki ei enää näyttänyt niin kurjalta ja harmaalta, niin roskaiselta ja rikkinäiseltä. Ihmiset ovat yhtä sydämellisiä ja ihania kuin aina. Aina jää kiitollisuudenvelkaan jollekin jostakin odottamattomasta palveluksesta, lahjasta tai vieraanvaraisuudesta. 

Aloin myös havaita asioita, joissa onkin tapahtunut edistystä. Aika moni pikkukatukin on asvaltoitu ja tien reunaan on tehty kapea, mutta siististi kivetty jalkakäytävä. Roskiksia on kadunvarsilla ainakin enemmän kuin Espoossa. Vanhoja taloja on kunnostettu pieteetillä ja uusia on rakennettu. Kulkukoiria näkyy vähemmän kuin ennen, mutta vastaavasti kissoja on enemmän kuin missään ikinä. Jotain on tehty, mutta projekti etenee kuin rintamamiestalon remontti, valmista ei tule vaikka kuinka korjaisi. 

Pikkukaupungissa on suuri ulkoilualue, sanotaan sitä nyt vaikka puistoksi. 20 vuotta sitten kävelimme puiston puiden varjossa metsittyneellä joutomaalla, jossa oli romahtaneita penkkejä ja ruohoa kasvava vanhan uima-altaan kuoppa. Paikka huokui surumielistä menneen ajan loistoa ja salaa haaveilimme, että joskus se kunnostettaisiin. Niin kävi. Nyt siellä on uimahalli, maauimala, laskettelurinne, skeittipuisto, kiipeilyrata, kioskeja ja hellepäivinä ihmisiäkin ruuhkaksi asti. Jopa siistejä yleisiä vessoja. 

Mutta valmista ei silti ole tullut. Siksi nimitän Romaniaa kestävän kehityksen maaksi – kehitystä tapahtuu, mutta se kestää. On ehkä turha toivoa, että puisto tulisi suomalaisen mittapuun mukaan koskaan valmiiksi. Kaikki etenee etanan vauhtia. Samalla kun yksi asia korjataan, kolme muuta rapistuu vieressä, koska kunnossapito puuttuu. Hylätyssä kommunismin ajan hotellikolossissa puiston keskellä asuu mustalaisperhe kanoineen ja koirineen. Lasittomasta ikkunasta tupruaa savua. Uimahallin sauna on vain 10 vuotta vanha, mutta huonosti hoidetut lauteet ovat homehtuneet, eikä kukaan korjaa niitä. 

Käyn poikien kanssa puiston tenniskentällä pelaamassa. Vain toisella kentällä on verkko. Koripallokentältä puuttuvat korit. Keräämme joka kerta muovipullot, sipsipussit ja isoimmat lasinsirut kentän laidoilta ennen peliä. Tänään päätin käydä kysymässä puiston infopisteestä, miksei kukaan pidä kentästä huolta. Tupakansavun keskellä istui joutilaan ja hiukan vappua viettäneen näköinen setä katsomassa telkkaria. Hän murahti, ettei huolto kuulu kenenkään tehtäviin. Niin mutta miksi ei kuulu? 

–Kuulemma se on myytävänä. Kukaan ei tee sille nyt mitään. 

Eikä ole tehnyt juuri mitään kahteenkymmeneen vuoteen. Silti sinne myydään pelivuoroja. 

Ai niin, puistossa on nyt myös värivaloilla ja musiikilla koristeltu suihkulähde. Suurhankkeesta kuulin jo vuosia sitten paikallisilta. Ja totta tosiaan, nyt suihkulähde on rakennettu. On hienot nurmikentät, siltoja, polkuja ja suihkulähdekin. Vain vesi, valot ja musiikki puuttuvat. Mutta varmasti nekin joskus saapuvat, kun vain jaksaa odottaa.