Mörkö Muumilaaksossa

Kun muutimme Romaniaan, myin muuttokuorman keventämiseksi tavaraa monella tonnilla. Jostain merkillisestä syystä muumimukit eivät menneet kaupaksi, vaikka torikauppa muuten kävi vauhdikkaasti. En ehkä halunnutkaan päästä niistä eroon. Ja miten paljon iloa kolme mukia ovatkaan tuoneet mukanaan vieraaseen maahan! Niistä juodaan kahvia joka aamu. Tutuista tavaroista, kolhituistakin mukeista, tulee turvallinen olo. Muistot kiinnittyvät niihin sitkeästi eivätkä irtoa pesukoneessakaan. Ei, kaikista tavaroista ei ole syytä eikä pidä koskaan luopua. 

Mehän myös asumme eräänlaisessa muumilaaksossa, suojaavien kukkuloiden keskellä, yksinäisten vuorten kupeessa. Kaukana kuin muumit modernista maailmasta. Naapuruston kylpytakkiset hemulit keräilevät puutarhoihinsa eksoottisia kasveja ja huhuilevat aidan yli kissojaan. Jännittävintä on seurata millä viikolla haikarat päättävät tulla taas sähkötolppiensa nokkaan pesimään. Eli kauhean paljon ei tapahdu, hyvässä tai pahassa. 

Ei myöskään koulussa, jota lapset ovat käyneet jo melkein kaksi vuotta. Numerot ovat kelvollisia, luokalta on päästy, ketään ei ole kiusattu, vaikka olemme kaupungin lähes ainoat maahanmuuttajat. Koulu muistuttaa jotenkin omasta lapsuudesta kolhuisine puupulpetteineen ja kylmine käytävineen. Ei ole läppäreitä eikä tabletteja, eikä vessapaperia. Opettajat pitävät kovaa kuria, rehtoria teititellään ja vanhemmilta kerätään rahaa uusiin verhoihin. Ylisuuria luokkia yksin paimentaville opeille ostetaan ylisuuria kukkapuskia, etteivät he jättäisi kehnosti palkattua työtään ja karkaisi ulkomaille. 

Romanian koululaitosta ei tunneta maailmalla mistään. Mitään ei ole modernisoitu, ei opetussuunnitelmia, rakennuksia eikä digistrategiaa. Pisa-tuloksissa ei ole juhlimista. Kehitystä ei tapahdu. Kukaan ei tee tänne opintomatkoja. Tosin lukio on remontissa. Opettajat kyllä tuntevat suomalaisen peruskoulun ja ovat kyselleet uteliaana lapsilta kaikenlaista, ihmetellen samalla itsekseen mitä me täällä oikein teemme. Onneksi kukaan ei ole lähipäivinä kysynyt Suomen kouluista mitään. En osaisi vastata. Opetus on varmasti hyvää, resurssit kunnossa ja moni voi hyvin, mutta jotain on silti samaan aikaan pahasti vialla. Koulun pitäisi olla kaikille turvallinen paikka. En ymmärrä miksei asialle voida muka tehdä mitään. 

Onnellisuustutkimuksiin (tai tutkimuksiin ylipäänsä) en oikein usko, mutta niitä meille sitkeästi syötetään. En ole myöskään vakuuttunut, että raha tai yltäkylläisyys tekisi ketään onnelliseksi. Epäilen, onko kehityskään aina hyväksi. Oman kokemuksen mukaan sydämellisimpiä ja vilpittömimpiä ihmisiä ovat aina ne, joilla on vähiten. Romaniaa ei ole kukaan väittänyt maailman onnellisimmaksi maaksi, minkään tutkimuksen mukaan, mutta kukaan ei kuole täällä nälkään. Ketään ei jätetä yksin, kerjäläisillekin löytyy aina sponsoreita. Täällä ei myöskään ole tapahtunut yhtään ampumavälikohtausta kouluissa, ikinä. 

Olin eilen naapurin mummon ruumiinvalvojaisissa. 86-vuotias, itselleni tuntematon pieni mummeli makasi hyvästeltävänä kappelin pöydällä harmaana ja kurttuisena. Annoin kynttilän ja rahaa, tavan mukaan. Väkeä tuli ja meni. Tunnelma oli, jos nyt ei hilpeä, niin kuitenkin kevyt. Iloisia jälleennäkemisiä vanhojen tuttujen kesken, poskisuudelmia, lapsia ja vanhuksia, innostunutta puheensorinaa. Saattajia oli tullut ulkomailta asti. Kuolluttakaan ei jätetä yksin kylmäkaappiin odottelemaan maahanlaskua. Hänellä ei taida itse asiassa olla hetken rauhaa ennen omia hautajaisia. 

Muumikirjojen pelottavin hahmo oli aina mörkö. Hiljainen, synkkä ja yksin. Mörössä on jotain äärettömän surullista ja suomalaista. Väärinymmärretty, liian iso, ei osaa ilmaista itseään. Mörkö tarvitsee apua. “Hän tuijotti lamppua ja huojutti hiljaa isoa raskasta päätään. Hänen jalkojensa juuresta uhosi valkeaa pakkashuurua. Nyt hän alkoi liukua verkalleen lamppua kohti, yksinäisyyden valtava harmaa varjo.” (Muumipappa ja meri, 1965). Ehkä johtuukin Möröstä, ettei kaikkia Muumikirjoja ole käännetty romaniaksi. Sitä voi olla liian vaikea ymmärtää. Ja hyvä niin.