Kansallinen kevättodistus

Kevään tuloa juhlitaan Romaniassa maaliskuun alussa. Joskus juhlaan on aihettakin ja kukat jo kukkivat. Mutta nyt 4 °C astetta ei tunnu yhtään keväiseltä. Oma keväturakkani on perinteisesti kotikadun siivoaminen roskista, minkä teen palkatta ja pyytämättä. Olen ominut homman itselleni, koska kukaan muu ei sitä tee. Kukaan ei myöskään ole tullut kommentoimaan tekemisiäni tai kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Oletan siksi, että paikallisille asia on yhdentekevä eivätkä he huomaa eroa. Parin sadan metrin matkalta löytyi tänä vuonna kuitenkin yksitoista pientä viinapulloa, vähintään saman verran röökiaskeja ja säkillinen muuta pikkuroskaa, kuten tölkkejä, lasia ja pahvimukeja. Suomalaisen on pakko siivota, muuten täällä ei voi olla. 

Vuodenajan vaihtuminen näkyy myös joen rannoilla. Puut kukkivat kauniisti oksilla roikkuvista erivärisistä muoviriekaleista, jotka keinahtelevat kevättuulessa. Lumien sulaessa koko kauneus paljastuu, ennen kuin kesän vihreys taas peittää realiteetit alleen. Roskaa riittää. Sen takaa se, että paikalliset heittävät surutta jätteet jokeen. Luultavasti kaiken sen, mitä ei voi pihassa polttaa. Roskien polttaminenkaan ei ole kiellettyä, tai ainakin sitä harrastetaan ahkerasti. Jätehuolto kaupungissa on toki olemassa, mutta toimii epäluotettavasti ja on monen mielestä liian kallista. Kyllähän kaikki tietävät uutiskuvista, miltä joet Intiassa näyttävät kun mammuttimainen roskalautta lipuu pitkin joenuomaa. Jos Romaniassa olisi 100 miljoonaa asukasta, täällä näyttäisi täsmälleen samalta, sillä mentaliteetti on sama. Ketään ei kiinnosta. 

Tilastot ovat muuten mielenkiintoisia: numeroista saa otteen ongelman mittakaavasta. Niitähän ei taideta Suomen medioissa juuri nostaa esille, koska totuus on aika lohduton. Suurin vesistöjen saastuttaja on Filippiinit, hyvänä kakkosena tulee Intia, sitten Malesia, Kiina ja Indonesia. Yhdessä nämä viisi maata tuottavat 70 % koko maailman meriin päätyvästä muovijätteestä. Aasiasta tulee 90 % jätteestä, koko muu maailma tuottaa 10 %. Länsimaat jättävät kyllä jälkeensä muovia ja saasteita, mutta eivät enää jätettä. Suomessa kiertotalous on ymmärretty hyvin ja tehdään ihan oikeita asioita, mikä on tietysti ilahduttavaa ja paljolti EU:n ansiota, mutta direktiiveillä on koko maailman mittakaavassa yhtä paljon merkitystä kuin kotikatuni kevätsiivouksella. 

Virallisten lukujen mukaan vain kolmannes Romanian kylistä on päässyt viemäriverkkoon. Jätteistä 75 % päätyy suoraan kaatopaikalle. Kierrätysaste on täysin olematon, maa on viimeisellä sijalla EU:ssa. Toteutus ontuu, koska infrastruktuuri puuttuu. Romania elää yhä lineaarisessa taloudessa, jossa tavaraa ostetaan, käytetään ja heitetään pois. Se on järjetöntä siksikin, että täällä olisi vielä mahdollista korjata jopa vaatteita, työ on riittävän halpaa. Romu kuitenkin päätyy jokeen. Vaikkei lähijoki mikään Mekong tai Niili olekaan, niin samasta ilmiöstä on kyse. Kukaan ei syö joesta pyydettyä kalaa, vaikka sieltä saisi taimenta. Paikalliset väittävät hotellien laskevan jätevedet vesistöön. Tarinan vahvisti rakennusmies, joka oli ollut tekemässä joen rannan ravintolaa. – Kyllä siellä suora putki on jokeen. Ne tekevät mitä huvittaa, mies totesi lakonisesti. 

Romaniaa ei sanota virallisesti kehitysmaaksi, mutta se kuitenkin näyttää siltä. Ainoa indikaattori, joka ei vastaa määritelmää on väestörakenne. Sitä korjataan EU:n masinoimalla sopimuksella, jolla maa on velvoitettu ottamaan kolmansista maista maahanmuuttajia EU-tukia vastaan. Köyhien pakistanilaisten lennättäminen ennestäänkin heikosti suoriutuvaan maahan ruokakuriireiksi tuskin auttaa Romaniaa kehittymään millään tavalla. Mutta jätehuollon korjaaminen olisi kyllä toteutettavissa: jos unionin tuet olisivat ehdollisia sille, että maa hoitaa ensin sekä roska- että viemäriongelmansa kuntoon, sitä saatettaisiin priorisoida. Tämä ei kuitenkaan taida olla EU:n asialistalla, vaikka viime vuonna Romania onkin haastettu oikeuteen jätedirektiivin toteutuksen epäonnistumisesta.

Espoolaiselle suurinta tuskaa eivät tuota roskat, vaan kanssaihmisten välinpitämättömyys. Kun ympäristö on näyttänyt samalta vuosikymmeniä, silmä on tottunut likaan. Tuttu biologian professori haluaisi pelastaa makean veden lohikalan, joka on takavuosina kalastettu sukupuuttoon. Kalat pitäisi istuttaa takaisin jokeen, toteutus onnistuisi, mutta rahoitus puuttuu – hanke ei tunnu kiinnostavan ketään, ei hallintoa eikä potentiaalisia sponsoreita. Ongelmia on kaksi. Joki ja sen rannat pitäisi ensin puhdistaa muovista ja saada ihmiset ymmärtämään, miksi roskia ei kipata sillalta alas. Toiseksi kalat pitäisi rauhoittaa kalastukselta, jos joku kuitenkin innostuisi onkimaan. Professori unelmoi koskea ylös nousevista lohista ja näkee myös hankkeen ekoturismipotentiaalin, mutta on jäänyt haaveineen yksin. Viimeksi juoksulenkillä huomasin joen rannassa ehkä surullisimman näyn ikinä: ojassa pötkötti musta jätesäkki, josta pisti esiin kaksi ruskeaa koiran jalkaa.