Pohjanoteeraus

Radiosta tuli ohjelma, jossa sai lähettää terveisiä Nicolae Ceausesculle. Siis ihan oikeasti – soittajiakin tuntui riittävän vaikka diktaattori itse pääsi hengestään jo 36 vuotta sitten. Voihan terveisiä silti lähettää. Soittajilla oli ihan oikeaa asiaakin. Ainakin yksi analysoi varsin terävästi kansakunnan tilaa ja totesi, että Romania kärsii sekä kommunismin nostalgiasta että vahvan johtajan, jonkinlaisen isähahmon kaipuusta. Olen huomannut. Molemmista vaivoista pitäisi päästä eroon, mutta trauman käsittely on vielä kesken. Sekin, että romanialaiset ovat voineet pitää Ceausescua isähahmona, kertoo jo melko häiriintyneestä suhteesta valtion päämieheen. Ajat olivat toiset. 

Kommunismi nitisti ihmisiltä kolme olennaisen tärkeää asiaa: aloitekyvyn, uskon tulevaisuuteen ja keskinäisen luottamuksen. Oman tulkintani mukaan juuri nämä ongelmat ovat halvaannuttaneet koko yhteiskunnan. Tai jos se ei ole koskaan toiminutkaan, niin estävät sitä kehittymästä mihinkään suuntaan. Korruptio hoitaa loput. Mitään ei saada aikaiseksi, kaikki kampittavat toisiaan, kateus ja epäluulo estävät yrittämästä, eikä oikeastaan uskota että mistään mitään tulisi kuitenkaan. Jos kansakunta ei itse usko tulevaisuuteensa, ei siihen usko kukaan muukaan. Ollaan vähän niinkuin Puolangan Pessimismipäivillä. Sehän on jossain kaukana eikä sinne edes kannata lähteä. Festivaalin nimikin on Pohjanoteeraus. 

Romania odottaa omaa isä aurinkoistaan, joka antaa kaikille lapiot ja kertoo mistä kaivetaan. Odotetaan, että joku muu tekee päätökset. Toivottavasti odotusta ei palkita, siitä tuskin seuraisi onnea, kaikki voisivat pettyä kun odotukset ovat liian erilaisia. Muutoksen on parempi lähteä kansalaisista itsestään. Mutta miten muutosta voidaan saada aikaiseksi, jos ei ole kykyä tehdä yhteistyötä? Läpi ihmiskunnan historian kaikki merkittävät kehitysaskeleet on otettu sen ansiosta, että ihmiset ovat onnistuneet toimimaan yhdessä, on muodostettu joukkue. On metsästetty porukalla, lyöty viholliset tai viisaat päät yhteen. En ole käynyt Puolangalla, mutta joku siellä on saanut oivalluksen kääntää paikkakunnan oletettu mitättömyys ja tapahtumattomuus matkailuvaltiksi. Sitä tuskin on keksitty kaupungintalolla, mutta parodia voi kääntyä kaikkien eduksi. 

Juuri sellainen yhteisen hyvän ajattelu, että pidettäisiin yhdessä huolta omasta elinympäristöstä, loistaa poissaolollaan romanialaisessa yhteiskunnassa. Sitä voi olla pienissä kylissä tai yksityisissä yrityksissä ja varmaan onkin. Omassa kotikaupungissa sen sijaan kaikki ovat toistensa, ja samalla itsensä, pahimpia vihollisia. Poikani käy pelaamassa fudista kavereiden kanssa kahdessa eri hallissa. Molemmat ovat uusia ja komeita, mutta maaseudulla. Tiedämme jo miten niille pian käy, kun kunnossapitoa ei ole. Kotikaupungin hallit ovat elävä esimerkki: yhdessä vuotaa katto, toisessa ei ole lämmitystä, uimahalli on suljettu myrskyn vietyä kattopellit. Se tapahtui toissa vuonna, eikä korjausta ole vielä aloitettu. Uudet hallit on todennäköisesti rakennettu EU-tuilla, eli saatu “ilmaiseksi”. Kannettu vesi ei tunnetusti tahdo pysyä kaivossa. Nuoriin kannattaisi panostaa, mutta kun ei uskota siihen tulevaisuuteen. 

Nostalgia on vaarallinen tauti. Siihen sairastuvat usein ikäihmiset ja heitä pitää yrittää hiukan ymmärtää, koska he muistelevat kuitenkin omaa nuoruuttaan. Oltiin terveisiä, kauniita ja elämä oli edessä. Toiseksi aika kultaa muistot ja ikävät asiat tuppaavat unohtumaan. Olen käynyt keskusteluja aiheesta kokemusasiantuntijan, anoppini kanssa. Ennen elämä oli selkeää, maa järjestyksessä, kaikilla oli töitä ja asunnot, ja palkka riitti elämiseen. Ei kaivattu enempää eikä muusta tiedetty. Ankeat ajat koittivat vasta 80-luvulla, sen anoppikin myöntää, mutta kaikki olivat silti samassa veneessä. Sekin tuntuu turvallisemmalta kuin nykymeno, jolloin vaihtoehtoja on liikaa ja maailma on muuttunut liian monimutkaiseksi. 

Yllättäen ongelma ei kuitenkaan ole vain eläkeläisten. Pari vuotta sitten tehdyn kyselyn mukaan peräti 64% romanialaisista ei muistele Ceausescua pahalla. 48% uskoo, että kommunistit johtivat maata hyvin ja 46% sanoo, että elämä oli parempaa kuin nyt. Se kertonee jotakin siitä miten asiat ovat nyt. Siinä on myös selitys merkilliselle radio-ohjelmalle. Kysyntää on. Tai ehkä on kyse puhtaasta väärinkäsityksestä. Seniorit ovat sanoneet, että jopa entisaikaan asiat olivat paremmin. Jos kuulijat eivät ymmärrä oikein sanan jopa painoarvoa lauseessa, menee asia ihan päälaelleen. Onko Puolanka ankea paikka vai ei? Vai onko se hauska juuri siksi, että siellä on ankeaa? Vaikea sanoa. Riippuu varmaan siitä, keneltä kysytään. 

Lähetetäänkö vielä terveisiä Ceausesculle? Mikä ettei, jos ne menevät perille radiossa, miksei täälläkin. Hyvä Nicolae, toivottavasti siellä missä olet on tosi kylmää ja märkää ja ruoka on kallista. Niin täälläkin on. Älä tule takaisin.