Ei elinsiirroille

No, nyt on piru irti. Dublinilaisesta kirkosta on varastettu kylmäsydämisesti pääkaupungin suojeluspyhimyksen, 1180 kuolleen arkkipiispa Lawrence O’Toolen sydän. Siis oikea sydän eli katoliseen tyyliin näytteillä ollut muumioitunut pyhäinjäännös, joka on pysynyt käsittääkseni sijoillaan jo 700 vuotta. Katedraali on vielä vanhempi, joten kyse on ennenkuulumattomasta pyhäinhäväistyksestä. Ehkä Irlannissa menee jo niin huonosti, ettei mikään enää ole pyhää.

Kyseisen katedraalin vieressä oli tosin ainakin ennen asunnottomien narkomaanien yömaja. Kävin läheisen vuokratalokorttelin purkutyömaalla, betonimurskan keskellä ottamassa apokalyptisia valokuvia ja huomasin, että joku asui edelleen graffitien peittämässä ja puoliksi kaadetussa kerrostalossa. Joten alue ei ole ollut asuinkelvottomine elementtihelvetteineen niitä aivan idyllisimpiä ja seesteisimpiä. Naapurissa on tosin myös turisteja imuroiva Guinnesin panimomuseo. Ilmaan jää oluen tuoksun lisäksi mysteeri: mikseivät samassa kirkossa säilytetyt kissan ja rotan muumiot kelvanneet kelvottomille varkaille? Tai kultaiset kynttilänjalat? Ja miksi sydän on viety? Rikos on selvittämättä. Yleisön vihjeitä odotetaan.

Tunnen vilpitöntä sympatiaa edesmennyttä arkkipiispaa, siis sydämen alkuperäistä omistajaa kohtaan. Olemme molemmat menettäneet sydämemme Irlannissa. Minulle sama onnettomuus sattui synnytyssairaalan osasto kymmenen käytävällä, sekunnilleen sillä hetkellä kun kauniisti hymyilevä sairaanhoitaja tyrkkäsi syliini ryppyisen tyttövauvan, joka sopi yhdelle kämmenelle nukkumaan. Maastapaettuani tajusin, että sydämeni olivat vieneet myös irlantilaiset. Ja se rakkaus ei syttynyt mitenkään ensi silmäyksellä, sillä irlantilaiset ovat aika merkillistä porukkaa.

Siksi sydämeen koskee aina kun luen tai kuulen juttuja Irlannista. Siitä miten kehnosti rakennetut puolivalmiit talot eivät koskaan ole nähneet asukkaita tai niistä tuhansista nuorista, jotka muuttavat kiireellä muualle. Meille elämä oli parasta juuri siellä, juuri silloin. Irlannilla on siksi aina paikka minun sydämessäni. Tai sydämeni on yhä Irlannissa, ihan miten perin vain. Ja niin on käynyt siksi, että uskon juuri irlantilaisilla sydämen olevan paikallaan. Pelkän elämänilon ja huumorintajun ansiosta, he ansaitsivat minusta hiukan rikastuakin, köyhyyttä siellä oli riittänyt. Mutta raha ei tuonut onnea.

Gardai eli Irlannin poliisi etsii reliikkivarkaita yhä. Keskiaikaisen sydämen varastamisesta olisi kohtuullista soveltaa keskiaikaista oikeuskäytäntöä syyllisyyden toteamiseen. Kädet ja jalat sidottiin ja epäilty heitettiin jokeen. Jos hän upposi, hän oli syytön, jos kellui oli syyllinen. Sen jälkeen voisi kuivatella housuja jalkapuussa. Liffey-jokikin on siinä ihan katedraalin vieressä.

Kuulun muuten pieneen vähemmistöön dublinilaisia, joka ei asunut joen pohjois-, eikä eteläpuolella vaan keskellä jokea. Jako northsideen ja southsideen määrittelee kaupunkilaisten identiteetin. Meidän talomme oli diplomaattisesti saaressa ja joki virtasi molemmilta puolilta ohi. Talo oli kaunis ja paikka komea, mutta maanalainen parkkihalli olisi ehkä kannattanut jättää tekemättä keskelle jokea. Sen ystävämme Liffey täytti ruskealla vedellään rangaistukseksi rakennuttajien ajattelemattomuudesta ja ahneudesta.