Ihanan kallista

Olen istunut tänä kesänä monta kertaa Lauttasaaren uimarannan kahvilassa. Kahvila on suosittu. Terassilla on aina väkeä, jopa sateella. Luukulla on usein jono. Henkilökuntaa olen silti nähnyt vain kaksi, joten pöydät ovat likaisia, tuolit siellä täällä ja kaikki muutenkin kuin myrskyn jäljiltä. Joku uupunut ehtii välillä hätäisesti pyyhkäistä kämmenselällä enimpiä muruja pöydiltä ja toisella hikeä otsalta. Pikkaisen siivoamalla paikasta saisi jopa sympaattisen. Kahvi ja voisarvet ovat oikein hyviä, mutta missään tapauksessa hinta ja laatu eivät kohtaa. Kallista on. Jos olisimme Välimeren rannalla, ja säähän ei ole yhtään siitä poikennut, pöytien välissä juoksisivat sekä tarjoilijat että astioiden korjaajat ja ulkopuolella olisi sisäänheittäjä tarjousflyereiden kanssa. On jotenkin outoa, että tällaisena hellekesänä, kun nuorilla ei ole kesätöitä, ei terassille ole palkattu kesäapulaisia. Minimipalkalla tulijoita kyllä riittäisi. Ilmeisesti ei ole varaa, vaikka pöydät ovat koko ajan täynnä. Jotain on pahasti vialla. Ja kuten Katainen tänään virkansa puolesta lupasi, joka vuosi palkasta jää Suomessa vähemmän käteen kun eläminen vain kallistuu edelleen. Hesarin yleisönosastolla yksi työtön kirjoitti, että olisi taloudellisesti järkevämpää, jos hänen työssä käyvä miehensä jättäytyisi myös työttömäksi. Perheelle jäisi siis enemmän rahaa käteen, elämällä kokonaan yhteiskunnan tuilla. Toisin sanoen työnteko ei Suomessa monelle edes kannata, jos saa keskimääräistä pienempää palkkaa. Tunnen vastaavia tarinoita. Oletetaanko, että meitä kaikkia motivoi töissäkäymiseen lopulta vain moraalinen velvollisuudentunto ja halu olla hyödyksi tai ehkä itsensä toteuttamisen tarve? Entä jos jäisimmekin kotiin? Yksi kaveri hankki opiskeluaikana paljon viihde-elektroniikkaa sossun rahoilla. En tiedä miten, mutta hän väitti sen olevan helppoa. Toinen kaveri on ollut yli viisitoista vuotta työttömänä. Hän on silti poikkeuksellisen kova tekemään töitä. Keikkaakin riittää rakennusalalla enemmän kuin ehtii ottaa vastaan. Silti hän täyttää tunnollisesti kaavakkeensa ja käy välillä työkkärissä kädet työnteosta rakoilla voivottelemassa, miten raskasta on olla työtön. Hän ei maksa veroja, ei äänestä, ei kerää eläkettä, mutta elää mukavasti omilla ehdoillaan. Näin se käy ja välillä tuntuu, että juuri siihen meitä yllytetäänkin. On tietysti olemassa myös amerikanmalli. Ei, en tiedä miten siihen päästään täällä, mutta sosiologi Joel Kotkin tietää, miksi Euroopassa on vaikeat ajat edessä. Maksajista tulee huutava pula, kun väestöstä puolet on yli kuusikymppisiä ja siihen ei mene kauan. Usa:ssa taas on valtavan suuri nuori väestö, paljon tilaa ja mikä olennaisinta: on helpompaa saada töitä kuin yhteiskunnan tukea. Euroopassa kaikki tämä on päälaellaan, niinkuin on väestöpyramidikin. Samaan aikaan meillä käydään loputonta ja älyvapaata maahanmuuttokeskustelua, kun ongelman ydin on selvästi ihan muualla. Mitä ihmeen väliä sillä on kuka täällä asuu, jos koko systeemi ajaa kiville? Kuka tekee työt ja kuka maksaa laskut? Välttämättä sekään, että kaikki tekevät töitä ei riitä – pitäisi keksiä jotain muuta. Väkeä ei ole tarpeeksi tai kulut ovat liian suuret. Ei talousongelmia paikata karamelliverolla, jos järjestelmä toimii niin, että on kannattavampaa maata sohvalla kuin mennä duuniin. Budjettiesitys luottaa laastareihin. Minä menen huomenna taas töihin, mutta kaikki eivät tee niin.