Aikamatkustajan blogi

Hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. Kumpikaan ei koskaan toteudu kaikkien mielestä oikein. Klassisin tuloerojen tasaamisen resepti lienee se, että otetaan rikkailta, annetaan köyhille ja täytetään siinä sivussa omatkin taskut. Mutta kuka päättää ketkä niitä rikkaita ovat, miten heiltä otetaan ja kenelle pitäisi lopulta antaa? Onneksi vuoden karikatyyriksi valittu Jutta Urpilainen on nyt ilahduttanut meitä yhdellä Suomen taloushistorian hämmentävimmistä aloitteista. Rikkaita ovat ne, jotka ansaitsevat yli sata tuhatta euroa vuodessa. Heiltä siis otetaan. Nopeasti kaikille onkin varmaan valjennut, että otsikon P tarkoittaa palkkaa. Solidaarisuusvero kuulostaa yhtä raikkaalta kuin tuprahdus itäsaksalaisen auton pakoputkesta. Harmittaa etten ole rikas, muuten olisin varmasti jo loistoautoni takapenkillä vinhaa vauhtia kiikuttamassa verottajan tykö hiukan solidaarisuutta . Vihdoin voisin kantaa vastuuta. Sitten kun valtion arkun pohja taas näkyy, voisin antaa pois koko omaisuuteni ja nous...

Autoin tänään kitkarenkaillaan tuoreeseen lumeen juuttuneen naapurin liikkeelle. Tosin siinä kului melkein puoli tuntia ja tarvittiin toinenkin naapuri apuun. Lopulta auto nousi kuopasta. Tyytyväinen naapuri kiitteli, otti kontista juuri ostamansa olutlaatikon ja paineli kotiinsa. Meille auttajille jäi talkoista hiki ja väsymys, mutta emme saaneet kiitokseksi yhtä oluttölkkiä. Tiedän muutamia muita maita, joissa kyseinen käytös olisi moukkamaisuuden huippu. Mutta ensin näyttäisin mielelläni videon viikon takaisesta lumipyrystä Romaniassa. Sen jälkeen meillä kaikilla on käsitys siitä, mitä kunnon lumimyrsky saa aikaan. Pahimmillaan lunta oli satanut ja kasaantunut yli neljä metriä, satoja taloja hautautui hankeen, kotieläimiä kuoli lumen alle ja kaikki pysähtyi. Kukaan haastatelluista maaseudun vanhuksista ei muista eläissään kokeneensa vastaavaa. Viranomaisista ei juuri ole apua, vie nimittäin päiviä ennenkuin armeija ehtii lapioineen joka kylään. Jos kyläläiset eivät huolehtisi toi...

Viikko sitten valittiin Suomen parhaat työpaikat . Isojen ykkönen oli Ikea , mikä ilahduttaa siksi, että imagonkin mukaan olettaa, että juuri Ikeassa ollaan hymysuin. Onneksi se ei ole väkinäistä. Mainostoimistot eivät näillä listoilla keiku, mikä ei varsinaisesti yllätä. Mainosalan imagoon kuitenkin kuuluu, että töissä on olevinaan kivaa ja tapahtuu kaikkea jännää. Juhlitaan ja tavataan tv:stä tuttuja julkkiksia. Ja vaikka vauhtia olisi liikaakin, onhan sentään kohtuullista korvausta vastaan ilo palaa loppuun. Todellisuus on hiukan toista. Joko töitä on järjettömän paljon; niin paljon, ettei niitä mitenkään pysty enää tekemään hyvin, mutta kukaan ei tohdi myöntää asiakkaille, että ei tämä nyt oikein onnistu. Mitä tahansa myydään millä hyvänsä hinnalla ja sitten ristitään kädet ja toivotaan, että joku ehtii ja osaa tehdäkin jotain kun lasku on jo lähtnyt. Toinen äärimmäisyys on, että ei ole mitään tekemistä. Tai yhdellä on ja toisella ei ole. Silloin kylmäpäisesti lomautetaan, irtisa...

Sanomalehdestä pisti silmään syntymäpäiväilmoitus. Teijo Tapani Erkinharju , 50 vuotta. Hiustyylistä ei voi erehtyä – sama Erkinharju, joka paukutti joskus kotoisella nuorisotalolla rumpuja yhtyeessä Peer Günt . Sekä yleisö että muusikot olivat nuoria. Silloin ajateltiin, että rockmuusikoiden ei kuulu ikääntyä ja jos niin kurjasti kuitenkin kävisi, olisi syytä väistyä takavasemmalle vähin äänin. Ikääntyminen ei olisi coolia, eikä sopisi uskottavaan rock-elämään. Niin ei onneksi käynyt. Rokkarin ammattia ei pidetty järkevänä valintana, sitähän ei voisi jatkaa kovin pitkälle. Yleisön piti kyllästyä, aikuistua ja muuttaa makuaan. Eikä kukaan menisi katsomaan keski-ikäisiä ukkoja nahkahousuissa. Oli vain kaksi kunniakasta vaihtoehtoa jäljellä: menestyä ja hankkia niin paljon maallista hyvää, ettei tarvitsisi vanhana tehdä enää mitään. Tai jättää bänditouhu ajoissa ja mennä oikeisiin töihin. Kaikkein kunniattominta olisi ryhtyä laulamaan iskelmiä tai osallistua euroviisuihin. En ole ...

Olemme muuttamassa. Siis heti kun on tehty hiukan remonttia uuteen kotiin. Hiukan remonttia tarkoittaa sitä, että olen tehnyt pohjatöitä ja nirhinyt tapettia seinistä koko joululoman, viettänyt arki-illat rautakaupassa ja yrittänyt duunin ohessa koordinoida paikalle työkaluja, maalaria ja sähkömiestä. Tammikuun lopussa on pakko muuttaa. Onneksi muutama nurkka näyttää jo aika hyvältä. Tiedän, että talosta tulee hieno, mutta on siihen lohduttoman pitkä matka. Nykymenolla tämä muuttuu pian rivitalon remonttiblogiksi ja sitten sisustusblogiksi. Mihinkään muuhun ei aika riitä. Nyt tiedän miksi aina sanotaan, että remontti helposti laajenee. Uusittavaa ja tuunattavaa riittää varmasti muutamaksi vuodeksi, kun ostaa vanhan talon, jossa on kolme kerrosta. Ystäväperhe osti vanhan puutalon ja on korjaillut sitä nyt viisi vuotta. Onhan se hieno, kuin sisustuslehdistä, mutta talo on syönyt kaiken ajan ja kaikki rahat. Siihen ansaan en halua. Etsiessäni kuvia parketeista ja listoista, törmä...

“Aikuiset ei ymmärrä yhtään lasten juttuja” , kuului kolmevuotiaan tarkka huomio yhtenä päivänä. Hyvin suurella varmuudella hän on myös oikeassa. Sukupolvien välinen kuilu on jo olemassa, eikä sen ylittäminen ole helppoa. Aikuisena en ymmärrä myöskään lasten suhdetta tonttuihin ja joulupukkiin. Tämä on harmillista, koska haluaisin kovasti. Hiukan kadehdin lasten mutkatonta tapaa uskoa. Lapset kun eivät erottele asioita satujen ja reaalimaailman lokeroihin. Päästäkseni jyvälle alkeista kyselin lapsilta hiukan perusasioita. Joulupukki kulkee tietysti porolla, mutta jos ei ole lunta, porot lentävät. Lentoonlähtö tapahtuu juoksemalla lujaa. Joskus joulupukki lähettää lahjoja myös postissa, kuten Romaniasta, koska kaikki paketit eivät millään sovi samaan säkkiin. Romaniassa on tietysti myös oma joulupukki. Lisäksi joulukuun kuudentena Mos Nicolae tuo meille lahjoja kenkiin, tavallisesti karkkia ja sukkia. Lasten maailmassa ei ole mitenkään epäloogista, että sama kaveri ei käy Suomessa...

Hämmentävän moni ulkomaalainen on sanonut tulleensa Suomeen samasta syystä: suomalainen synkkyys ja hiljaisuus kiehtoi. Huomio veti hiljaiseksi ja synkäksi. Olemmeko me niin raskassieluisia ja omituisia, että sitä pitää tulla katsomaan kaukaisista maista asti? Kuva Suomesta muodostuu raskaasta musiikista, ankarasta luonnosta ja Kaurismäen elokuvista. Siinä on jotain samaa kuin erään amerikkalaisen toimittajan pakkomielteessä matkustaa Ruotsiin Ingmar Bergmanin synkän mustavalkoisen elokuvan takia. Yksi suomalaisista omituisuuksista, jota tosin ei tunneta laajemmin ulkomailla, on tapamme viettää itsenäisyyspäivää. Pieni joukko jonottaa punaisella matolla kättelemään presidenttiä ja seisoskelemaan sen jälkeen tungoksessa, kylmää ruokaa lautasella. Loput kansasta tuijottaa seremoniaa televisiosta. Onneksi tämän vuoden käsikirjoitukseen oli tullut herkullinen virhe, sen ainoa valopilkku: yksi vihaisen linnun näköinen punainen mekko. Kuva levisi nopeasti maailmalle. Nyt sekä vihaiset lin...