Koiran homma

Mikä on Romanian epäkiitollisin ammatti? Veikkaan, että se on postinkantaja. Täällä nimittäin riittää koiria postinkantajaa haukkumaan. Juttelin postia tuovan rouvan kanssa yhtenä aamuna. Kysyin miten hän pärjää naapuruston nelijalkaisten kanssa. - No, ensimmäisellä työviikolla olin kaksi kertaa paikattavana puremien takia, rouva kertoi hymyillen. Sen jälkeen on mennyt paremmin. Alueen haukkujat ovat tulleet ajan kanssa tutuiksi. Äänensävy paljasti, etteivät tunteet koiria kohtaan ole edelleenkään pelkästään positiivisia. 

En ole jakanut postia, mutta olen silti joutunut saman kohtalon uhriksi. Tein tuttavuutta yhden irrallisen koiran kanssa ollessani kesällä pyöräilemässä lasten kanssa. Olin pysähtynyt mäessä väärän talon kohdalle odottamaan nuorempaa poikaa ja iso uroskoira vain ilmestyi jostain mitään sanomatta ja tarrasi jalkaan kiinni. Sain tikit ja rabies-rokotteet, tapasin yhden kauniin naispoliisin sekä Sorjosta fanittavan sydämellisen ensihoitajan. Poliisi neuvoi tekemään rikosilmoituksen, paikalliset eivät. 


En nostanut syytettä. Kuulin poliisilta riittävästi koiran omistajista ymmärtääkseni miksi ei kannattaisi. Talossa asuu mustalaisperhe, aitaa ei ole, talokin on keskeneräinen, mutta kadunvarressa on kaksi isoa Bemaria. Poliisi tietää asukkaat. Sattumalta onnistuin kohtaamaan samalla kertaa Romanian kaksi polttavaa ongelmaa, koirat ja mustalaiset. Koiralle ei tapahdu mitään, se saa jatkaa elämäänsä, kuten sen omistajatkin. Suomessa tarina olisi mennyt varmaankin toisin, mutta nyt ollaan Romaniassa. En kaipaa vihollisia. Me vain kuljemme jatkossa toisia katuja. 


Purema ei onneksi ollut kovin paha, ikävämminkin olisi voinut käydä. Mutta episodi muutti suhtautumistani koiriin. Olen nimittäin aina luottanut eläimiin, eikä Suomessa ole tarvinnut kohdata isoja irrallisia koiria. Täällä siihen tarjoutuu mahdollisuuksia vaikka joka päivä. Nyt lähden pienen koiramme kanssa lenkille pippurisumute taskussa. Kerran olen sitä joutunut käyttämään, mutta en edes osunut hampaita näyttävään reviirinpuolustajaan, joka luikki muutenkin pakoon. Edelleen luotan siihen, että valtaosa koirista on mukavia ja hyväntahtoisia. Ihmisiinkin olisi kiva luottaa, mutta eiväthän niihin luota koiratkaan. 


Miksi jotkut koirat sitten purevat? Muita aseita koiralla ei ole kuin haukkuminen ja pureminen. Koira joko puolustaa reviiriään tai suhtautuu vieraisiin ihmisiin epäluuloisesti. Suurin osa Romanian koirista elää pihalla, joko pienessä häkissä tai liian lyhyessä ketjussa. Sillä ei ole mahdollisuutta tavata muita koiria, olla sosiaalinen, haistella ympäristöä, ei päästä juoksulenkille, eikä sitä ole koulutettu. Koiran ainoa tarkoitus on haukkua vimmatusti, jos joku yrittää tulla reviirille. En usko, että sellainen koira voi edes olla psyykkisesti terve. Niitä on kohdeltu kaltoin koko niiden elämän ajan. Minua purreelle koirallekaan on tuskin luettu iltasatuja takan ääressä. 


Koirien hyvinvointia ajattelevat tosin monet romanialaisetkin laskemalla pihakoirat yöllä vapaaksi. Siksi pimeän aikaan liikkuessa on oltava varuillaan. Ne muodostavat laumoja ja suhtautuvat tunkeilijoihin niin kuin niille on opetettu. Koirat myös tapaavat toisiaan, mikä on sinänsä hyvä asia, ajatushan on sinänsä kaunis. Mutta ne myös lisääntyvät, koska suurin osa omistajista ei ole viitsinyt käyttää rahaa koiran sterilointiin. Niinpä koiria on aina vain enemmän. Eikä ongelmasta enää voi millään syyttää kommunismin ajan kollektivisointia ja ihmisten pakkosiirtoja maalta kaupunkiin. 


Usein luullaan, että ongelmana köyhissä maissa ovat kulkukoirat. Sinänsä totta, onhan sekin ongelma, mutta yksikään tapaamani kulkukoira ei ole käyttäytynyt aggressiivisesti. Katujen asukit ovat sympaattisia selviytyjiä, jotka osaavat tulla kaikkien kanssa toimeen. Kulkukoira saa toteuttaa vapaasti koiran tarpeita ja on siksi onnellinen, vaikkei sen elämä helppoa olisikaan. En silti voi mennä takuuseen, etteikö niistäkin löytyisi joku ihmisiin kyllästynyt pelokas yksilö, joka saattaisi kokeilla hampaita jonkun polvitaipeeseen. 


Onnellisin koira löytyy silti meidän naapurustosta. Yhdellä vanhalla rouvalla on pieni lemmikki, joka on elänyt jo 19 vuotta. Se kävelee verkkaisesti ja viihtyy lähinnä sisällä, mutta voi muuten oikein hyvin. Kysyin rouvalta mikä on pitkän iän salaisuus. Hän kuiskasi kuin naapurin aidan takana voisi olla vakoojia. “Hän” ei ole koskaan syönyt muuta kuin ihmisten ruokia, sitä mitä muutkin. Eikä “häntä” ole koskaan viety eläinlääkäriin. Siinäs kuulitte lääkärit. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kestävän kehityksen maassa

Via Asfaltica

Vinksin vonksin