Via Asfaltica

En tiedä mikä kaikki päätökseen lopulta johti. Pandemia, eristäytyneisyys, ikävät uutiset, tulevat remontit, innokkaat kiinteistönvälittäjät, inflaatio, neliöhinnat, etätyö. Päätimme myydä talon ja lähteä. Ei, emme tienneet ensin lainkaan mihin muuttaisimme, mutta sitten kun ajatus Romaniaan lähdöstä oli sanottu ääneen, sitä ei oikein voinut peruakaan. Kaikki olivat spontaanisti samaa mieltä, että seikkailu kutsuu ja seuraava talo löytyy ihan eri leveysasteilta. Kukaan ei siinä vaiheessa tullut ajatelleeksi tuleeko siitä helppoa vai vaikeaa. 

Muutaman kuukauden pohdinnan jälkeen laitoimme talon myyntiin. Puunasimme paikat esittelykuntoon ja valokuvaaja kävi ottamassa hienot todisteet siivousurakasta. Seuraavalla viikolla olimme sairastuneet koronaan, koko perhe. Näytöt peruttiin ja myyntikuvat vedettiin netistä. Vietimme joulunpyhät ja uuden vuoden karanteenissa. Taudista selvisimme levolla ja ukrainalaisilla lääkkeillä ilman suurempia murheita. Sitten kun lopulta saimme ensimmäisen näytön ja katsojat, tuli ostotarjous josta oli mahdotonta kieltäytyä. 

Kolme kuukautta myöhemmin olimme tyhjentäneet talon tavaroista, nukkuneet viimeiset yöt pelkillä patjoilla, pakanneet auton, selvinneet yhdestä vesivahingosta ja ajaneet auton maha maata raapien laivaan. Kaksi kertaa lähetimme pakettiautolla kasan laatikoita edeltäpäin sukulaisten varastoon. Lopulta autoon oli survottu vain ne tavarat, joita emme syystä tai toisesta olleet voineet tai uskaltaneet lähettää etukäteen. Ja koko perhe ja koira. Luultavasti olemme maailman ainoa perhe, joka vie kalliin suomalaisen rotukoiran Romaniaan. 

Odotin, että matkalla olisi tullut vastaan ruuhkia tai pakolaisia tai Naton sotilaita, mutta mitään poikkeavaa ei nähty. Hotellitkin olivat hiljaisia. Asvalttia oli levitetty puolalaisille teille enemmän kuin ennen ja kilometrit taittuivat sujuvasti. Pidimme sitä hyvänä enteenä tulevaan. Meillähän ei ole mitään taloa odottamassa, kaikki on järjestämättä.  Romaniassa asiat hoidetaan paikan päällä, kätellään ja jutellaan, ei chattailla netissä. Niinpä saavuimme aurinkoisena aprillipäivän aamuna Romanian rajalle, kodittomina ja väsyneinä, mutta ei missään tapauksessa nälkäisinä. 

Mitä nyt? Asumme isoäidin kerrostaloasunnossa, teemme etätöitä kuten kotonakin, lapset käyvät etäkoulua. Viikonloput kierrämme tutkimassa sopivan näköisiä omakotitaloja, mutta emme ole enää ollenkaan varmoja siitä missä haluamme asua. Yhtäkkiä vaihtoehtoja tuntuu olevan loputtomasti. Kaikki on mahdollista. Mikään ei sido meitä mihinkään, vapauden tunne on huumaava. Päätämme kaikesta ihan itse. Emme omista mitään muuta kuin auton ja vähän tavaroita, joita emme pystyneet myymään. Emme ole kenellekään velkaa. Olo on väsynyt, mutta onnellinen kuin vatsahuuhtelun jälkeen. 

Samalla kun irtisanoudumme tavallisesta espoolaiselämästä, ajattelin elvyttää tämän blogin. Tiedän, blogi ei ole enää millään tavalla trendikäs viestintäkanava, mutta se on mukavaa terapiaa ja minua ilahduttaa pelkkä ajatuskin siitä, että joku löytää teksteistäni jonkun rohkaisevan, positiivisen ajatuksen. Maastamuutto sopii myös erityisen hyvin Aikamatkustajan blogin teemaan. Se mistä omat havaintoni kulttuurieroista aikanaan alkoivat, oli muutto Romaniaan vuonna 2001. Nyt ympyrä sulkeutuu. Olen palannut omia jälkiäni takaisin.