Vyöhyketerapiaa

-Parasta oli se, ettei ollut mitään koronaa. Lasten suusta kuultiin taas totuus heti matkalta palattuamme. Vietimme terapeuttiset kaksi viikkoa Romaniassa. Olen ihan samaa mieltä, vaikkei se ihan totta olekaan. Silti tuntui hetkittäin ihan siltä, ettei mitään pandemiaa olekaan. Pelon tunne ainakin unohtui. Kyllä me kaipasimme hullun paljon sitä, että pääsee hetkeksi johonkin, ihan mihin tahansa kauas kotoa. Seinät ovat kaatuneet päälle jo pidemmän aikaa. 

Oli myös onnea matkassa. Ei ollut mitenkään itsestäänselvää, että pääsemme lähtemään ja että kaikki menee sujuvasti. Pelkästään se, että pääsemme ulkomaille lomalle, tuntui jo lottovoitolta. Lennot ehtivät vaihtua kerran. Lähetystöstä vakuutettiin, ettei mitään papereita juuri nyt tarvita. Ei testituloksia, ei rokotuksia, ei karanteenia. Matkustimme ns. vihreältä vyöhykkeeltä vihreälle vyöhykkeelle, suoralla lennolla. Vihreällä alueella ilmaantuvuusluku tulee olla alle 25. Romaniassa se oli 5. Meille se kelpasi hyvin. 

Menomatkalla ei mitään kyseltykään. Palatessa Bukarestin lentokentällä meidät yritettiin ohjata suoraan testeihin. Hetken asiasta neuvoteltiin, kun vaikutti jotenkin siltä ettei päätös perustunut mihinkään sääntöön, mutta testin olisi saanut lentoyhtiön erikoishintaan. Soitin suurlähetystöön, varmistin asian ja selitin kahdelle lentoyhtiön naiselle mihin matkustamme. Ojensin puhelinta, jossa suurlähetystön rouva odotti ja kysyin haluavatko he jutella matkustusrajoituksista lähetystön virkailijan kanssa. -Voitte mennä, meille tiuskaistiin kättä heilauttaen. 

Olin jännittänyt eniten auton vuokrausta ja sitä yritetäänkö meitä vedättää. Kaikki meni lopulta hyvin, autokin oli parempi kuin alunperin luvattiin. Helsinkiin laskeuduttaessa vasta tuli mieleen, ettemme tiedä ollenkaan mitä meillä on kotimaassa edessä. Kaikki matkustajat ohjattiin kahteen jonoon: testatut ja rokotetut. Matelimme testattujen jonossa, vaikkemme kuuluneet kumpaankaan ryhmään. Sitten täytettiin terveysselvityksiä, lainailtiin kyniä ja jäätiin sairaanhoitajan tentattavaksi. Takana seisoi ainakin sadan ihmisen jono. Hoitajat kyselivät kuuluvalla äänellä jokaiselta rokotustodistuksia ja testituloksia. 

Tuli meidän vuoro. Taas ehdotettiin testiä, vaikkei kukaan ollut edes lukenut täyttämiämme lappusia. Kävin samansuuntaisen keskustelun kuin aamulla Bukarestissa. Hoitaja ryhtyi puhelimella tarkistamaan matkustusrajoituksia. Kun kukaan ei niitä tiennyt eikä onnistunut löytämään netistäkään, meidät päästettiin maahan ilman pidempiä viivytyksiä. -Sovitaan sitten, että asiakas on oikeassa, sairaanhoitaja ilmoitti ystävällisesti. Niin toki olikin. Samaan aikaan kun meitä tentattiin, toisessa jonossa kuusi kielitaidotonta mustalaisnaista käveli sujuvasti läpi. En toki epäile, etteikö heillä voisi olla rokotuksiakin, mutta Romaniassa väärennetyn todistuksen saa pikkurahalla. 

Sairaanhoitajien hommaa ei käynyt kateeksi. Pitäisi noudattaa sääntöjä, vaikkei kukaan tiedä mitkä ne säännöt ovat. Me pääsimme pakoon tätä kaikkea hetkeksi, ihan tavallisiin asioihin. Anopin ruokapöytään, grillijuhliin, sukulaisia halaamaan, terasseille syömään. Kuuntelemaan kukonlaulua ja ajamaan vuokra-autolla pitkin tuntemattomia vuoristoteitä. Alussa kaikki oli eksoottista, jopa outoa. -Hei tuolla tyypillä ei ole maskia ja se hymyilee. Sitten totuimme siihen, se tuntui normaalilta kaiken hulluuden jälkeen. Enäähän ei tiedä hymyileekö joku vai ei, kun ei sitä näe kuin silmistä. Jo pelkästään se, ettei kaikilla ollut maskia kaikkialla tuntui siltä kuin kaikki hymyilisivät.