Olibaanien armoilla


Olen allerginen. Ongelma ei ole niinkään allergia itse vaan se, etten tiedä mille olen allerginen. Samanlaisia oireita on ilmennyt useamman kerran. Ensimmäisen kerran luulin, jonkun polttavan tupakkaa sisällä kun nenässä tuntui tukehduttava savun haju. Toisella kerralla tunnistin tutun oireen ja aloin epäillä jonkinlaista ärsytystä hengitysteissä, koska kukaan ei edelleenkään polttanut. Nenä oli tukkoinen ja hajuaisti jotenkin turtunut. Oireet kestivät pari päivää. Sitten ajattelin, että sen täytyy liittyä johonkin ruokaan. 

Ensimmäisellä kerralla olin syönyt pizzan, jossa oli listan mukaan kananmunaa, tonnikalaa ja parsaa. Toisella kertaa olin syönyt mustajuurikeittoa. Mustajuuri kuulosti sopivan epäilyttävältä syylliseltä. Olisiko pizzassa käytetty parsan sijaan mustajuurta. Haa! Menin ravintolaan kysymään, mutta tarjoilija vakuutti keittiössä olevan vain italialaisia, jotka eivät taatusti tiedä mikä on mustajuuri. Seuraavan kerran oireita tuli texmex-piirakasta. Sitten seurasi oudoin käänne: allergia iski kirkossa, vaikka en ollut syönyt mitään. 

Googlasin mistä suitsukkeet tehdään. Taas löytyi uusi syntipukki. Olibaanit on burserakasvien heimoon kuuluva kasvisuku. Ortodoksisessa kirkossa käytetty suitsuke on todennäköisesti tehty temppeliolibaanin pihkasta. Uskoisiko kukaan minua allergiasairaalassa, jos menisin kertomaan havainnoistani? En ole kokeillut. Temppeliolibaani eli boswellia sacra kasvaa Omanin, Jemenin ja Somalian alueilla. Joudun siis välttelemään näitä maita ja varmuuden vuoksi myös Etiopiaa sekä mustajuurikeittoa allergiani takia. Ja kirkossa käyntiä. 

Tietysti epäilin myös olevani allerginen liturgialle. Ehkä saankin oireita siksi, etten ole riittävän vakaumuksellinen. Suitsuke paljastaa agnostikon, joka saa näppylöitä. Pystyn rajoittamaan kirkossa käyntiä ilman, että läheisteni elämänlaatu kärsii radikaalisti. Allergia ei myöskään näytä tarttuvan muihin. Toistaiseksi siedän myös oireita, jotka kiusallisuudesta huolimatta ovat kuitenkin lieviä. Traagisempaa olisi olla allerginen vaikka kirjoille tai paperille. Minulla on kuitenkin kirkkoa hartaampi suhde kirjastoihin, joissa myös vietän huomattavasti enemmän aikaa. Jopa niin paljon, että olen joutunut salailemaan asiaa. 

Kirjastossa aika pysähtyy. Siellä on oma tuoksunsa, oma hiljainen akustiikkansa ja oma todellisuutensa. Missään muualla en tunne oloani niin kotoisaksi ja levolliseksi. Kirjasto on minun salainen planeettani, siellä lataan patterit kun energia on vähissä. Kun en tiedä mihin mennä, tieni vie aina kirjastoon, ajaudun sinne joskus ihan huomaamatta. Kuljen vain hyllyjen välissä ja sivelen kansia, luen nimiä ja haistelen kirjoja salaa. Joskus törmään kansiin, jotka olen itse tehnyt. Järjestän rivejäkin kun kukaan ei katso. 

Miten kukaan voi edes ehdottaa kirjojen laittamista roskiin?

Harrastan myös kirjastoturismia vierailemalla syrjäisissä ja unohtuneissa sivukirjastoissa. Olen etsivinäni jotakin harvinaisia aarteita, ja kuten suurempien voimien läsnäollessa sanotaan – etsivä löytää. Aina löydän jotakin. Tästä on myös seurauksena se, että olen kirjaston ongelmakäyttäjä ja lainaan paljon enemmän kuin ehdin oikeasti lukea. En siis enää lainaa lukeakseni vaan lainaan myös vain lainatakseni, mutta palautan lainani. Enhän voisi mitenkään elää ilman kirjastokorttia. Tälläkin hetkellä luen viittä kirjaa yhtä aikaa. Jos näette minut maanpäällisessä kirjastossani, taluttakaa vain hienovaraisesti ulos. 

Kommentit

  1. Paha tauti tuo allergia:) Ja vaikka olenkin allerginen, niin kirjoille en ole ikinä. Kiitoksia tästä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Selkä vääränä

Olen lukenut toimitusehdot

Käyttäkää terveinä!