Koska matka oli pitkä niin

Meillä ei ole enää televisiota. Ei ole ollut yli kuukauteen ja olemme yhä hengissä. Vaikkei tv:tä ole koskaan katsottukaan päivittäin, on ollut hämmästyttävää huomata ettei sitä ole kaivattu lainkaan. Tai ehkä lapset ovat. Kuulin miten he kertoivat asuntonäytöllä kiinteistönvälittäjälle, kuinka joku setä tuli ja kantoi television pois – liikuttavasti kuin olisivat muistelleet auton alle liiskaantunutta kissanpentua. Tajusin vasta jälkeenpäin, että tarina kuulosti hupaisan osuvasti ulosottomiehen vierailulta.

Syy televisiosta luopumiseen ei kuitenkaan ollut raha, ideologia eikä yökatselu, vaan käytännöllisyys, koska olemme muuttamassa. Myin tv:n pois 25:llä eurolla. En todellakaan halunnut roudata uuteen kotiin pesukoneen kokoista putkitelevisiota. Samalla pääsimme kätevästi eroon tv-luvasta. Nyt ongelmana on, ettemme enää keksi yhtään syytä, miksi pitäisi hankkia uusi televisio. Elämä voi olla tylsää toki ilman tv:täkin, mutta tylsemmältä se tuntuu sitä katsellen.

Tylsää oli myös tieteelliseen kokeeseen osallistuneilla, jotka viettivät puolitoista vuotta Mars-kapselissa simuloimassa avaruuslentoa. Olosuhteet saattoivat muuten olla aidonoloiset, mutta vaaran tunnetta ei onnistuttu simuloimaan. Aika kävi pitkäksi, ruokavalikoima toisti itseään ja mukaan oli otettu vain kuusi miestä. Ei liene yllättävää, että matkalla oli tylsää. Sen selvittämiseen ei ehkä olisi tarvinnut käyttää 520 vuorokautta suljetussa kontissa.

En oikein maallikkona hahmota mitä tieteellisesti merkittävää kokeessa on voitu saada selville, mikä ei olisi jo selvinnyt BB-talossa. Edellinen avaruuslentosimulaatio päättyi miesten humalaiseen joukkotappeluun, joten ilmeisiä yhtäläisyyksiä on. Mukana lennolla oli vain yksi nainen, mikä on ilmiselvä virhe. En yhtään epäile, etteivätkö miehet saisi aikaan nyrkkitappelua myös painottomassa tilassa, vastaavissa olosuhteissa. Itse asiassa BB ei ehkä olekaan pelkkää tirkistelyä. Kenties tv-formaatilla on testattu miten maan asukkaat selviytyisivät vieraalla planeetalla. Toistaiseksi aika huonosti.

Sitten pääsemme sujuvasti ikuisuuskysymysten äärelle. Kumpi on tärkeämpi, liike vai päämäärä? Lasten sitkeimmin toistama ikuisuuskysymys on isä, koska ollaan perillä. Perillä missä? Me siis pyrimme pääsemään perille, vaikka revisionistitkin ymmärtävät ettemme kuitenkaan pääse. Liikettä ei olisi ilman päämäärää. Kehitystä ei tapahtuisi ilman liikettä ja me palavasti haluamme kehittyä. Niin kuin lapset. Jos lapsilta kysyy miksi he koko ajan pomppivat, vastaukseksi saa jotain sellaista kuin niin me vaan halutaan tehdä.

Vastaus on tietysti avaruudessa. Tähtitieteilijä Viktor Ambarzumjan väitti, että aine voi muodostaa äärettömän määrän erilaisia, sisäkkäisiä järjestelmiä, joista ihminen on toistaiseksi havainnut kvarkkien ja havaitsemamme kaikkeuden väliset järjestelmät. Ambarzumjanin mukaan mikään ei estä ajattelemasta kaikkeutta äärettömäksi ja ikuiseksi. Ei varmasti estäkään, ellemme me itse tee niin. Eikä kaikkeus välttämättä ole kaikkeus. Mutta lapset ovat kuitenkin lopulta oikeassa. Päämäärä on epäolennainen, koska emme edes tiedä sitä.