Aikamatkustajan blogi

Kun äiti palasi Pariisista 60-luvulla, hän ihmetteli lentokoneessa tarjottua kahvia. Siinä oli selvästi jotain vikaa, sitä ei pystynyt juomaan. Kahvi maistui kummallisesti hernekeitolta. Äiti oli latkinut hyvää ranskalaista café au lait’ta pariisilaisperheessä vuoden ajan ja siitä kokemuksesta hän ei toipunut koskaan. Olen perinyt äidiltä adoptoidun ranskalaisen riippuvuuden tuoreisiin croisanteihin, patonkiin, jota kannetaan ilman paperia kainalossa ja kahvin tuoksuun. Ja sen, etten minäkään pysty juomaan Finnairin kahvia. Se on vähän liian suomalaista, liian suuri kulttuurishokki joka kerta ulkomailta palatessa. Olen pari kertaa jättänyt sen kuppiin, joutunut selittelemään ja oppinut lopulta olemaan matkan ajan ilman. Kahvi on elämän suuria nautintoja. Suurimpia iloja matkustaessa on istua paikallisissa kahviloissa. Epäilemättä puolet matkoilla vietetystä ajasta olen istunut terasseilla ja cafeterioissa, paljon enemmän kuin baareissa. Enää ei ole tosin pakko matkustaa vain saadaksee...

Viimeisessä neuvostotasavallassa oopperatalon kuuluu näyttää sellutehtaalta. Se edustaa ideologian mukaista tasa-arvoisuutta. Muinaisten jumalien ja kansallisromanttisten taiteilijoiden tyhjiksi jättämillä tuoleilla istuvat arkkitehdit ja intendentit. He päättävät mikä on ihmisille parhaaksi ja mikä kaunista, koska rahvas ei tällaisista asioista mitään ymmärrä. Meidän tulee ihastella valkoiseksi maalattua betonia, koska meille on kerrottu että se on modernia. Se ei toki ole halpaa, yksinkertaista tai rumaa. Ei. Se on pelkistettyä, kaunista ja isänmaallista. Kuten myös lasi ja teräs. Viimeisessä neuvostotasavallassa jumalista seuraava on työläinen. Työläisten kuningas, meidän kosmonauttimme, hävittäjä-ässä, on uljasta formulaa ohjastava kansallissankari, jonka nopeudelle ja rohkeudelle ei löydy vertaista. Kotimaassa taas kulmakunnan kruunu on taksinkuljettaja, joka ainoana saa ohjastaa saksalaista kansanautoa, johon tavallisilla yliopiston opettajilla ei ole varaa edes sikeimmissä unis...

Kun bändi hajoaa, selitys on aina sama: musiikilliset erimielisyydet. Ei kuitenkaan oikeasti. Todellinen syy on se, että kitaristi on vienyt laulajan naisen tai että basisti on yrittänyt viedä kitaristin naisen. Tai miehen. Olen varma, että tämä pitää paikkansa musiikinlajista ja kulttuurista riippumatta. Kun kahden kulttuurin välinen avioliitto ajautuu vaikeuksiin, syytetään kulttuurieroja, vaikka tosiasiassa syy on usein paljon arkisempi. Ihmiset kyllästyvät toistensa tapoihin, rakkaus laimenee vuosien kuluessa, yksi riita johtaa toiseen ja niin edelleen. On turha syyttää aina kulttuurien erilaisuutta. Ihmiset ovat ensisijaisesti yksilöitä. Sukupolvien välillä on suurempi kulttuuriero kuin kansakuntien välillä.  Kansalliset stereotypiat ovat katoamassa, kiitos globalisaation. Niistä kannattaa siksi nauttia kuin viimeistä päivää, koska ne ovat kuitenkin hauskoja. Hääkomediassa (My big fat Greek wedding) , joka jaksaa aina naurattaa jostain syystä, avioituvalla pariskunnalla ei ole...

Tapasin paikallisjunassa punatukkaisen tytön. Hän istui minua vastapäätä ja alkoi samantien jutella. Epätyypillinen käyttäytyminen herätti luontaista epäluuloa vaikka tyttö sanoi ihan tavallisia asioita, kuten “tänään kaikki junat ovat taas myöhässä” . Puntaroin heti kolmea vaihtoehtoa: humalassa, huumeissa vai muuten kaheli. Vastailin lyhyesti, välttelin katsekontaktia ja olin epäluuloisen huvittuneen näköinen haluamatta kuitenkaan olla suoranaisen epäkohtelias. Niinhän pääkaupungissa kuuluu suhtautua ihmisiin, jotka puhuvat tuntemattomille. Olisi noloa olla ilahtunut tai ystävällinen tai haluta tutustua. Kyllä puhelias tyttö kyseli kuitenkin hiukan omituisia. Hän lainasi lehteäni. Joutuuko vankilaan jos ajaa humalassa? Mistä tietää onko puhelimessa mp3-soitin? Konduktööriltä hän tiedusteli miksi juna pysähtyi ja mitä odotetaan. “Odotetaan valon vaihtumista” , kuului kiireinen vastaus. Mistä tietää milloin se vaihtuu? Onpa paljon pyöräilijöitä! Miksei koulusta saanut tänään vapaata? ...

Vietin talvea Intiassa vuosia sitten. Olin etsimässä kukkotappelua kyläfestivaaleilla jossakin maaseudulla kun minua lähestyi kohtelias paikallinen mies. Hän esittäytyi, kysyi mistä olen kotoisin ja meni suoraan asiaan. Eräs tyttö haluaisi puhua kanssani. Nyt heti. Katsoin miestä päästä varpaisiin. Hän oli siististi pukeutunut, ystävällinen ja hyvin kohtelias. “Sopiihan se, tottakai”, vastasin hämmentyneenä. “Please, sir.” Mies viittasi seuraamaan ja pujotteli väkijoukon läpi ripeäjalkaisen palvelijan askelin. Tiesin olevani menossa elämäni erikoisimmille treffeille, mutta en silti osannut arvata mikä minua odotti. Kaunis tyttö istui suoraselkäisen ylevänä suuren juhlateltan Vip-katsomossa, toisen penkkirivin keskellä ja hymyili minulle säteilevästi kuin prinsessa. Teltta oli täynnä kuin helluntaiseuroissa. Pujottelin tytön viereen istumaan, palvelija oli jo kadonnut johonkin. Kättelin kun järjestetty tapaaminen vaikutti jotenkin niin viralliselta ja kysyin istuuduttuani tytöltä minkä ...

Vilpittömyyttä. Pyyteetöntä hyvyyttä on sittenkin olemassa, vaikka se täältä lännestä katsoen näyttääkin jo kadonneelta. Ihmiset voivat oikeasti auttaa toisiaan myös odottamatta siitä vastiketta. Toiset puhdasta hyvyyttään antavat vähästäänkin. Myös vieraille ihmisille voidaan puhua ystävällisesti, vaikka ei olisi yhteistä kieltä. Todennäköisyys sille, että tulee kohdelluksi hyvin ja että tuntemattomien ihmisten apuun ja oikeudenmukaisuuteen voi luottaa on huomattavasti suurempi kuin Suomessa. En tiedä johtuuko se kirkon opeista vai kansanperinteestä. Vai onko meillä kaikki liian hyvin. Jostain kummallisesta syystä juuri niissä maissa, joissa kansaa on kohdeltu erityisen kaltoin, tapaa kaikkein aidoimpia ja ystävällisimpiä ihmisiä. Kriittisyyttä. Kaikkea ei kannata uskoa, eikä kaikki ole aina sitä miltä se näyttää. Romanialaisilta puuttuu suomalaisten illuusio siitä, että maa olisi jotenkin puhdas ja poliitikot neitseellisen rehellisiä. Rahalla saa valtaa. Romania on silti...