Nälkäkuurilla

Kuka muistaa taannoisen mainoskampanjan, jossa peloteltiin ihmisiä vihaisella säästöpossulla ja lauseella Älä ruoki lamaa? Älkää toki laittako ihan niin paljon sukan varteen, nyt rahoja tarvitaan yhteisen hyvän puolesta, yritettiin ilmeisesti sanoa. Kun lama silti hyökkäsi niskaan, se on meidän tavallisten kansalaisten syytä. Me emme osanneet kuluttaa tarpeeksi, ajattelimme vain itsekkäästi omaa tulevaisuuttamme kun meitä irtisanottiin ja lomautettiin. 

Mitä pitemmälle ahdinko jatkuu, sitä ylimielisemmältä ja groteskimmalta koko idea tuntuu. Kuluttajien tekemillä arkipäiväisillä eli merkityksettömän pienillä uhrauksilla koko lama olisi vältetty. Niinkö todella? Olisi pitänyt vain jättää murot pari kertaa ostamatta. Aika vastuutonta. Suurin osa suomalaisista on pienituloisia, joille ei jää ylimääräistä hyvinäkään aikoina. Se pieni osa varakkaita taas elää pari vuotta vaikka myymällä palan metsää, ei siinä lama heilauta mihinkään jos korkotuotot jäisivätkin vaatimattomiksi.

Kampanja ei selättänyt lamaa, mutta oliko se mainostoimiston tavoitelistan kärjessäkään? Siellä saattoi ennemminkin olla tekijöiden vilpitön halu täydestä sydämestä auttaa – itseään voittamaan palkintoja mainoselokuvajuhlilla. Vai miksi spoteista on tehty samalla kertaa englanninkieliset versiot? Oliko tarkoitus selättää samalla koko maailmanlaajuinen lama? Niin hyvistä aikomuksista pitäisi palkita Nobelilla. On hanurista, että tehdään huumorivetoinen kampanja, mutta sivuston sisältö on vakavaa asiaa. Voima-lehti teki sentään vastamainoksen, joka oli vähän parempi.

Lama ei ole mikään vitsi, se ei ole harmiton otus kaupan lattialla, eikä yöllä oven takaa löytynyt pörröinen pikkueläin. Se ei sovi huumorin aiheeksi, ei vielä, ei nyt. Tulevina vuosina kerrotaan traagisia tarinoita tästä lamasta, kunhan kyyneleet on pyyhitty, että pystyy puhumaan. Siitä mitä tapahtui vuonna 2009, vähän niin kuin viisitoista vuotta on kerrottu edellisestä lamasta, selviytymistarinoita ja tragedioita. Hiljaisella äänellä ilman, että yksikään yksityiskohta on päässyt ajan hinkatessa haalistumaan. Tässä on yksi.

Vanhempieni naapurissa asui aikoinaan perhe, jonka isä oli hyvin menestynyt myyntipäällikkö suuressa rakennusalan firmassa. Eräänä kauniina päivänä saapui lopputili, kuin tuntematon sukulainen perinnönjakoon. Elettiin 90-luvun alkua, alamäki oli jyrkkä. Maastoauto vaihtui vanhaan Volvoon, Lilliputit irtotupakkaan, viski omatekoiseen kotiviiniin ja vierailut vähenivät. Perheen isä ei enää käynyt parturissa, eikä pian missään muuallakaan. Vuodessa überpositiivisesta ja kaikkia kannustavasta työlle eläneestä supermenestyjästä oli kuohittu katkera ja pöhöttynyt kehäraakki, joka antoi pensasaidan kasvaa näkösuojaksi ettei tarvitsisi katsoa naapureita silmiin kun ansiosidonnainen vaihtui peruspäivärahaan. Työttömyys nitisti henkisesti ja fyysisesti.

Ystävyyskin hiipui elintason laskun mukana, loppuen johonkin selittämättömään riitaan. Sitten ikuisesti kesken jäänyt muhkea tiilitalo oli myynnissä. Naapurit katosivat hyvästejä sanomatta, eikä heistä sen koommin kuultu, vaikka kymmenen vuoden ajan olimme olleet läheisimpiä ystäviä. Toiset selvisivät lamasta vähin vahingoin, joiltakin se vei kaiken. Ainoa positiivinen asia on se, ettei tämä lama ole yhtä raju ja yllättävä kuin edellinen oli. Ei ainakaan Suomessa, ei ainakaan vielä. Aika näyttää ovatko sen seuraukset yhtä vakavia.