Aikamatkustajan blogi

Olin viikko sitten lasten kanssa leikkipuistossa. Kuuntelin sivukorvalla kun parivuotiasta tyttöä paimentava äiti lateli kieltojaan. “Ei mennä sinne, ei noin, älä nyt kaadu, ei kiipeillä, ei Aino, ei saa ottaa toisten leluja.” Äiti opasti jopa miten liukumäkeä lasketaan. Skideiltä olen oppinut, että mäkeä voi laskea vaikka pää edellä ja selällään. Se on laji, jossa lapset neuvovat vanhempia, ei toisinpäin. Vasta leikkipuistoissa, tarhassa ja neuvolassa olen tajunnut, miten paljon suomalaisia lapsia kielletään. Useimmiten täysin turhaan. Miksei saisi laulaa, tanssia tai höpöttää omiaan? Miksi se häiritsee vanhempia niin paljon? Näin meistä tehdään pidättyväisiä, hiljaisia arkailijoita, jotka heti kun tekee mieli hypätä pöydälle tanssimaan, kuulevat vanhempien tajuntaan juurruttaman 'ei saa hyppiä pöydällä' . Kun joskus kuitenkin lapsia on pakko kieltää, kärsin hirveitä tunnontuskia: olenko minä samanlainen ‘ei saa' -isä, joka turhalla sormenheristelyllä nitistää lasten luon

Isä Mitro on suosittu. Tähän on ainakin kolme syytä. Yksi on sympaattinen ja yltiöpositiivinen persoonallisuus. Toinen on sanavalmius ja halu esiintyä julkisuudessa. Kolmas syy on erikoisempi. Isä Mitro päätti asettua ehdolle europarlamenttivaaleissa, eikä kirkon johto sulattanut sitä, että isä Mitro esiintyi papin kaavussa eli kirkollisessa työasussaan. Eikä ilmeisesti sitäkään, että pappi on kiinnostunut politiikasta ja on liian kunnianhimoinen. Tahtomattaan ortodoksisen kirkon johto on tehnyt yhdestä papista erittäin suositun ja antanut kirkostaan samalla jääräpäisen ja vanhanaikaisen kuvan. Kun päättää hakea uutta työpaikkaa, joutuu helposti viileisiin väleihin nykyisen eli usein tulevan ex-työnantajan kanssa. Sille ei juurikaan voi mitään. Ortodoksinen kirkko uhkaa nyt erottaa isä Mitron virastaan. Kaavun käyttö vaalikampanjassa kiellettiin jo ankarasti. Ehkä kirkko olisi voinut sen sijaan hyötyä siitä, että saa oman agenttinsa maallisen vallan kabinetteihin. Muut yritykset maksav

Lauantain Helsingin Sanomien pääkirjoitus suomalaisesta rasismista oli älykäs, asiallinen ja sanasta sanaan surullisen totta. Se herätti ajatuksia ja mielenkiintoisia reaktioita. Suomalaisten kyky edes sietää ihmisiä - suvaitsemisesta puhumattakaan -, jotka poikkeavat ihonväriltään, ulkonäöltään tai kieleltään kantaväestöstä on vielä hyvin ohutta. Myös suomalaisten kritiikin sietokyky on poikkeuksellisen heikko, varsinkin jos arvostelu kohdistuu johonkin, jonka koetaan osuvan jotenkin suomalaisuuteen. Rasismisyyte on ansaittu – Suomi ei ole ystävällinen tai suvaitsevainen maa, ei vielä. Siksi käyttäytymiseen kohdistuvaa kritiikkiä on syytä esittää julkisesti. Tämä tapaus on erityisen ruma, koska siinä aikuinen kohteli kaltoin lasta. Toinen ikävä huomio on maahanmuuttajiin liittyvistä aiheista välittömästi syntyvä ilkeäsävyinen nettikeskustelu. Tulee mieleen sananlasku koirasta, johon keppi kalahtaa. Monikulttuurisuuskriitikoiksi salonkikelpoisesti nykyään itseään kutsuvat rasistit ova

Muualla autoilijat ilmoittavat toisilleen, jos edessä on poliisin tutka. Suomalainen soittaa poliisille ja ilmoittaa kanssa-autoilijoista, jotka ajavat ylinopeutta. Suomalainen on suomalaisimmillaan pienisieluinen ilmiantaja, joka rakastaa sitä, että saa käräyttää naapurinsa, jos tämä rikkoo sääntöjä. Vaadi siinä sitten sitä kaivattua yhteisöllisyyttä kun harvassa yhtiössä kerrostalonaapuritkaan pystyvät elämään sovussa. Elämme laumassa, mutta olemme susia toinen toisillemme. Suomalaisuus on myös sitä, että jonotetaan kiltisti, erityisesti liikenteessä. Suomessa autolla ei ajeta sujuvasti vaan jonossa. Jos yrittää päästä nopeammin, joku tukkii tien. Irlantilaisten kohteliaisuus on ovelaa lajia. He kiilaavat surutta jonossa väliin. Sitten kiitellään innokkaasti (valoja vilkuttamalla) sitä, jonka eteen on tungettu lupaa kysymättä. Kohteliaisuus saa liikenteessä myös koomisia piirteitä. Vaikeissa risteyksissä he antavat mielellään toisille tietä. Syy on selvä – kukaan ei tiedä kenen pitäi

Tällainen pikku-uutinen tuli vastaan pari viikkoa sitten: “Pitsaansa tyytymätön asiakas raivostui perin pohjin keskiviikkoiltana Kouvolassa. Yli kolmikymppinen mies raastoi muun muassa taulutelevision pitserian seinältä ja viskeli lautasia ja kahvikuppeja seinään. Poliisipartio saapui Torikadulla toimivaan ravintolaan illalla ennen seitsemää. Miehen riehunta oli alkanut siitä, kun pitsa oli tuotu pöytään. Partio korjasi miehen talteen ja tarkasti tarjoillun pitsankin. Päällisin puolin eine näytti olevan kunnossa. Asiakas oli humalassa.” Uutisia pitää lukea ajatuksen kanssa, mikään ei aina ole ihan niin kuin sanotaan. Pitää nähdä myös mediakriittisesti sanojen taakse, miksi näin tapahtui, mistä tämä kertoo. Suuret totuudet maailmasta piiloutuvat pikkujuttujen kainaloon. Pienten tarinoiden takana on aina suuria tarinoita. Pikku-uutinen kertoo siis: 1. Lamasta. Paperitehtaalta lomautettu alkuasukas purki tunteitaan tukevassa humalatilassa. Kohteeksi osui miehen tielle sattunut pizzapaikka

"Minä vihaan imurointia", ilmoitti irlantilaisen työpaikan siivooja yhtenä aamuna rehellisesti ja mitään salaamatta. Se myös näkyi. Vihattu imurointi tapahtui sukkelaan keskilattialla pyörähtäen, montaa minuuttia ei kulunut. Pöytien tai tuolien alle imuri ei koskaan päässyt, nurkista puhumattakaan. Pian hän teki jo iloisesti lähtöä. Pölyjä ei pyyhitty, eikä kukaan huomauttanut asiasta. Otin tavaksi pyyhkiä kosteuspyyhkeillä oman pöytäni joka toinen viikko. En koskaan saanut selville pitivätkö kollegat minua tärähtäneenä, mutta oletan niin. Toisena aamuna yllätin rakkaan siivoojamme toimistolta suihkuttelemasta ‘ilmaa raikastavaa’ sprayta. Tolun tuoksu olisi ilahduttanut kuusenhavusuihketta enemmän. Paloportaissa tuli tosin jouluisen kotoisa tunne, kun portaisiin kerääntyneeseen pölyyn oli aurautunut kulkureitti kuin vastasataneeseen lumeen ja havut tuoksuivat. Katosta roikkuvat mustat hämähäkinseitit keinahtelivat levollisesti laajoissa kaarissa, ilmastointilaitteen huminassa

Kun esikoinen meni päiväkotiin, ruokalistan tutkiminen toi mieleen lapsuusmuistoja. Oli lindströminpihvejä, jauhelihakeittoa, ohrapuuroa. Missäs maksalaatikko on? Kaikki omat muistot koulun keittiöstä eivät olekaan sitten positiivisia. Vieläkö verilettuja ja tillilihaa on olemassa? Nykylapsilla on käynyt tuuri, tilalle ovat tulleet aurinkosalaatti, kasvisnuudelivokki ja kebabkiusaus. Oli kebabkiusaus ihan mitä tahansa, sen täytyy olla parempaa kuin tilliliha. Nykyajan lapset eivät varmaan ole tillilhasta kuulleetkaan. Lapsiraukka joutui silti monen ihmeellisen lautasellisen ääreen. Kansainvälisessä kodissamme ei oltu syöty koskaan pinaattikeittoa. Ensikohtaaminen tarhassa ei ollut sydämellinen. Keitto oli syljetty ripeästi lattialle tuiman ilmeen saattelemana. Mikään suostuttelu ei auttanut, pinaattikeitto oli outoa. Lapsi ei ollut koskaan edes nähnyt kiisseliä tai jauhelihakastiketta. Nyt pinaattikeittoonkin on totuteltu kotona – ja sehän onkin hurjan hyvää. Suomalaiset pöytätavat upo

Suna Vuori kirjoitti Hesarissa vappupäivänä tervehtimisen tuskasta. Miksi suomalaiset eivät tervehdi? Jotkut eivät tervehdi tuttujakaan, mutta on tilanteita, jolloin olisi kohteliasta tervehtiä myös tuntemattomia. Suna Vuori on oikeassa, tervehtimättömyys on epäilemättä huonoa käytöstä. Mutta mistä johtuu, että ihmiset eritoten pääkaupungissamme kokevat tämän niin vaikeaksi? Luulen tietäväni miksi. Suomalaiset ovat tietysti ujoja ja juroja, mutta varsinainen syy on se, ettei meillä ole opittua juttelemisen traditiota. Ei osata puhua sujuvasti niitä näitä ja ennen kaikkea ei osata lopettaa juttelemista luontevasti. Pelätään, että keskustelu hiipuu, kumpikaan ei keksi sanottavaa ja tilanteesta tulee kiusallinen. Ihmiset eivät siis tervehdi, koska se saattaisi johtaa juttelemiseen, joka on suomalaisille tuskallista, koska meiltä puuttuu opittu malli pienelle keskustelulle, jolla vaihdetaan luontevasti kuulumiset. Maailmalla tätä ilmiötä kutsutaan ‘small talkiksi’. Ongelmaa ei olisi, jos