Überhygge

Scifin ystävänä olen aina innokkaasti fantasioinut mitä tapahtuisi jos jokin kuvitteellisista maailmaa uhkaavista kauhuskenaarioista toteutuisi. Olen suunnitellut miten suojautuisin, suojelisin läheisiäni, taistelisin vihollisia vastaan. Olen miettinyt miltä pelko ja epätoivo tuntuisivat. Kaikista kirjoista ja elokuvista huolimatta en ole osannut valmistautua millään lailla. Minulla on koko ajan sellainen olo, että kun heräämme aamulla, kaikki on taas palautunut normaaliksi. Mutta eipä ole. Kuten nuorin lapseni sanoi: mä niin toivon, ettei mitään koronavirusta olisi tullut. 

Tuliko se sitten yllätyksenä? Ei. Pandemia pääsee iskemään kun ihmislajin immuniteetti on riittävä heikko. 1918 alkanut espanjantauti sairastutti kolmanneksen maapallon väestöstä sekä suuren määrän sikoja. Sen jälkeiset influenssat ovat kaikki tiettävästi olleet sukua mahtavalle espanjantaudille, mutta eivät kuitenkaan sama virus. Siihen meillä olisi jo jonkinlainen vastustuskyky olemassa. Ihmismuisti on lyhyt. Musta surmakin yllätti Euroopan 1300-luvulla, koska pitkään aikaan ei kulkutauteja oltu nähty. Siinä rytäkässä pääsi hengestään kymmeniä miljoonia eurooppalaisia, ehkä jopa puolet väestöstä.

Kun vuosiin ei ole tapahtunut mitään kamalaa, ei sitä osata odottaa. Aina vastoinkäymiset tulevat yhtä suurena yllätyksenä, vaikka jo eräässä kaksi tuhatta vuotta vanhassa kirjassa ilmestysten kohdalla mainittiin ihmiskuntaa seuraavina vitsauksina kuivuudet, heinäsirkat ja kulkutaudit. Ainakin niin kauan kuin emme osaa elää herran pelossa ja nuhteessa. Jämptisti niitä on saatu nauttia kaikkia jo tänä vuonna eri puolilla maailmaa, joten ei sekään väite ihan metsään mennyt. Heinäsirkat pörräävät itäisessä Afrikassa ja Australia jäähdytteli vielä metsäpalojaan kun tämä pandemia alkoi.

Selviämme tästäkin. Suurin osa meistä ainakin selviää ja niille maailma on hyvin erilainen kuin ennen. Sitten elämme sekä laman että pandemian jälkeistä aikaa. Siinä piilee mahdollisuus positiivisiin muutoksiin, ehkä ne ovat jopa välttämättömiä. Jos ihmisiltä kysytään, voitko luopua hampurilaisesta tai autosta, vastaus on aina että en voi. Tai en nyt ainakaan ihan heti. Jos taas on pakko, ei luopuminen olekaan enää mahdotonta. Montakohan ilmastokokousta ehdittiin pitää, joissa yritettiin yhteisesti sopia päästöjen vähentämisestä. Lenneltiin yksityiskoneilla pitkin maailmaa kokoustamaan, mutta ei kuitenkaan onnistuttu tekemään mitään konkreettista maapallon hyväksi. 

Nyt meillä on hyvin konkreettinen ihmiskoe menossa. Matkailu loppui. Urheilu ja kaiken maailman kisojen puuhaaminen loppui. Autojen valmistaminen loppui. Shoppailu loppui. Saastuttaminen loppui hetkeksi. Hyggeillään nyt oikein tosissaan ja katsotaan mikä oikeasti on meaningfullia. Lisäksi saadaan välitöntä tutkimustietoa siitä miten ilmanlaatuun ja ehkä jopa ilmastonmuutokseen vaikuttaa se kun ihminen lopettaa kerrasta tekemästä maapallolle pahaa. Jossain jutussa oli arvioitu, että ihmisiä kuolee lopulta vähemmän koronan takia, kuin normaalisti kuolisi saasteisiin ja onnettomuuksiin. Ehkä me nyt ymmärrämme, että asioita voi myös muuttaa. Oppiiko ihminen kriisissä jotain? Ainakin on annettu mahdollisuus.

Yksityisestikin tämä on tilinteon paikka. Onko kaikki se mitä me olemme tehneet ihan oikeasti tarpeellista? Tekeekö tavaran omistaminen onnelliseksi? Ei se ainakaan tee meistä kuolemattomia. Torstaina liputettiin tasa-arvon päivää ihmiskunnalle poikkeuksellisen tasa-arvoisessa tilanteessa. Kukaan ei ole turvassa – eikä raha, asema tai kuuluisuus auta yhtään sen paremmin taudin välttämisessä kuin sen parantamisessakaan. Se pysäyttää toivottavasti mahdollisimman monen ajattelemaan ja pandemian jälkeen saamme hienoja, oivaltavia elokuvia ja kirjoja, jotka ovat täynnä suuria ajatuksia meille ja tuleville sukupolville. Jos vain selviämme traumatisoitumatta siitä, että joudumme istumaan viikkokausia sisällä pelaten Cluedoa omien jälkeläistemme kanssa.

Odotan innolla myös sitä, miten palaamme töihin tämän etätyöleirin jälkeen. Kukaan ei ole päässyt parturiin, manikyyriin tai hammaslääkäriin. Näytämme vähintään Jolon panttivangeilta, jotka viettivät Filippiinien viidakossa 140 päivää. Me emme ole ostaneet uusia vaatteita tai katsoneet peiliin kuukausiin. Emme osaa enää edes kommunikoida toisten ihmisten kanssa. Me vain murahtelemme vihaisesti jos joku yrittää tulla alle metrin etäisyydelle tai koskea kannettavaan tietokoneeseemme.