Aikamatkustajan blogi

“Aikuiset ei ymmärrä yhtään lasten juttuja” , kuului kolmevuotiaan tarkka huomio yhtenä päivänä. Hyvin suurella varmuudella hän on myös oikeassa. Sukupolvien välinen kuilu on jo olemassa, eikä sen ylittäminen ole helppoa. Aikuisena en ymmärrä myöskään lasten suhdetta tonttuihin ja joulupukkiin. Tämä on harmillista, koska haluaisin kovasti. Hiukan kadehdin lasten mutkatonta tapaa uskoa. Lapset kun eivät erottele asioita satujen ja reaalimaailman lokeroihin. Päästäkseni jyvälle alkeista kyselin lapsilta hiukan perusasioita. Joulupukki kulkee tietysti porolla, mutta jos ei ole lunta, porot lentävät. Lentoonlähtö tapahtuu juoksemalla lujaa. Joskus joulupukki lähettää lahjoja myös postissa, kuten Romaniasta, koska kaikki paketit eivät millään sovi samaan säkkiin. Romaniassa on tietysti myös oma joulupukki. Lisäksi joulukuun kuudentena Mos Nicolae tuo meille lahjoja kenkiin, tavallisesti karkkia ja sukkia. Lasten maailmassa ei ole mitenkään epäloogista, että sama kaveri ei käy Suomessa...

Hämmentävän moni ulkomaalainen on sanonut tulleensa Suomeen samasta syystä: suomalainen synkkyys ja hiljaisuus kiehtoi. Huomio veti hiljaiseksi ja synkäksi. Olemmeko me niin raskassieluisia ja omituisia, että sitä pitää tulla katsomaan kaukaisista maista asti? Kuva Suomesta muodostuu raskaasta musiikista, ankarasta luonnosta ja Kaurismäen elokuvista. Siinä on jotain samaa kuin erään amerikkalaisen toimittajan pakkomielteessä matkustaa Ruotsiin Ingmar Bergmanin synkän mustavalkoisen elokuvan takia. Yksi suomalaisista omituisuuksista, jota tosin ei tunneta laajemmin ulkomailla, on tapamme viettää itsenäisyyspäivää. Pieni joukko jonottaa punaisella matolla kättelemään presidenttiä ja seisoskelemaan sen jälkeen tungoksessa, kylmää ruokaa lautasella. Loput kansasta tuijottaa seremoniaa televisiosta. Onneksi tämän vuoden käsikirjoitukseen oli tullut herkullinen virhe, sen ainoa valopilkku: yksi vihaisen linnun näköinen punainen mekko. Kuva levisi nopeasti maailmalle. Nyt sekä vihaiset lin...

Siskoni tunnisti olevansa mapittaja. Mapittajan pakkomielteenä on mapittaa kaikki paperit niille merkityihin mappeihin aikajärjestyksessä. Kriisi syntyy siitä, että mapittaminen vie liikaa aikaa, eikä mapittaja enää tiedä miksi mapittaminen on tärkeää. Siskoni soitti ja kysyi, onko koko puuha edes tarpeellista. Kyseessä on joko periytyvä tai opittu taipumus, josta on erittäin vaikea päästä irti. Mapittaja mapittaa todennäköisesti koko ikänsä, oli siinä mieltä tai ei. En osaa auttaa, koska minäkin olen mapittaja. Toinen syndrooma liittyy pizzalistan lukemiseen. En osaa päättää mitä tilaan, lukematta ensin koko listaa läpi. Jos en lue sitä, minua jää vaivaamaan listalla mahdollisesti oleva erikoisuus, jota tuskin kuitenkaan olisin tilannut. Siksi on tuskallista joutua ravintolaan, jonka à la carte -listan tavaamiseen menee puoli tuntia. Helpointa on, jos menu on päätetty etukäteen tai listalla on vain kolme vaihtoehtoa. Sama pätee kaikkeen muuhunkin. Ennen kuin osaan tehdä ostopäät...