Aikamatkustajan blogi

Suomen postin kuljetusauton kyljessä lukee Itella Logistics. Hauskaa miten suomen kieli elää. Ennen siinä oli torven kuva ja vieressä luki posti. Nyt ei enää tarvitse ulkomaalaistenkaan arvailla mikä pakettiauto siinä mahtaa huristella. Logistics on englantia ja tarkoittaa kuljetusta tai hienommin logistiikkaa. Itella taas on vulgaarilatinaa eikä tarkoita yhtään mitään. Se on yhtä nokkelasti keksitty nimi kuin Destia, Nordea, Laurea, Sonera, Metropolia tai Palmia. Ja varmasti parempi kuin Ixonos, Novia tai Aktia. Mistäköhän on lähtenyt liikkeelle tämä ikitrendi keksiä yrityksille nimiä, jotka eivät tarkoita mitään millään kielellä? En yhtään epäile, etteikö se olisi mainos- ja viestintätoimistoille tuottoisa bisnes. Lista nimistä syntyy puolessa tunnissa, laskussa lukee 10h suunnittelutyötä. Perustelut parhaille ehdotuksille keksitään kolmessa vartissa seuraavien kahden tuopin aikana. Taustatyöstä ja kieliasun tarkistuksesta laitetaan lisää 8h. Läppärillä googlaamalla selviää kolmessa...

Mummin voi nyt myös vuokrata. Idea on nerokas. Mummit-palvelu tarjoaa töitä eläkkeellä oleville vireille mummoille, varamummoja lapsille ja hoitoapua tai vain seuraa huonokuntoisemmille vanhuksille. Tämä on win-win -tilanne parhaimmillaan: seniorit saavat mielekästä tekemistä ja samalla pysyvät itse vireinä, toiset tarvitsevat kipeästi apua. Vuokramummin suurin ero oikeaan on hinnassa. Palvelu ei ole edullisimpia, mutta ehkä kysynnän ja tarjonnan laki asettaa taksat vielä kohdalleen. Seniorien työllistämiseen ja aktivointiin pyrkivä idea on muutenkin hieno. On jotenkin kuvaavaa, että tätä ei ole kehitetty valiokunnissa. Mikseivät kaupungit rekrytoi joutavia eläkeläisiä haravoimaan nurmikoita vaikka soppapalkalla? Törkyisyys on sanoinkuvaamatonta lumien sulaessa. Talkoissa syntyisi tilaisuus yhdessä puuhasteluun. Loputtomiin jauhetaan vain kasvavasta vanhusten legioonasta, jolle ei ole hoitajia. Vanhukset nähdään pelkkänä kulueränä; ongelmana, jonka ratkaiseminen on kriittinen koko yht...

Brendan Pidgeonin autokorjaamo on eteläisessä Dublinissa, Frankfort Avenuen ja Maxwell Roadin risteyksestä lähtevän pikkukujan varrella. Korjaamolla ei ole kylttiä, eikä nettisivuja. Mikään ei opasta perille, eikä vihjaa pikkupajan olemassaolosta ellei satu kurkistamaan sisään, mutta sielläpä se on. Oikein hyvä pieni autokorjaamo, jos sattuu tarvitsemaan apua. Brendan Pidgeon pelasti minut kerran pulasta, kun auto ei suostunut starttaamaan. Hänellä oli kyllä kiire ja kalenteri täynnä ja hän on erikoistunut kalliisiin urheiluautoihin, mutta auttoi silti mielellään. Ihmettelin sitten, miten asiakkaat oikein löytävät korjaamolle, kun ei ole edes plakaattia seinässä. “Word of mouth, word of mouth” , naureskeli herra Pidgeon. Word of mouth tarkoittaa suomeksi suosittelua ja on markkinoinnin kuuma trendi juuri nyt. Irlannissa se tarkoittaa myös sitä, että ihmiset puhuvat lehtikioskilla tai kampaajalla niitä näitä ja tulevat samalla kehuneeksi pekästä kehumisen ilosta hyvää palvelua jossaki...

Mainostoimisto vuonna 1994. Ilmapiiriä hallitsivat erityisesti kolme asiaa: sprayliiman tuoksu, käheä-ääninen nauru ja sakea tupakansavu. Enemmistö toimiston työntekijöistä tupakoi, vähemmistö nieli kiltisti savua. Boheemisti savun keskellä toikkaroi myös toimiston lauhkea susikoira. Parvekkeelle ei menty tuhlaamaan kallisarvoista työaikaa joutavaan seisoskeluun vaan jokaisella oli oma tuhkis tietokoneen vieressä, siis niillä joilla oli tietokone. Keittiössä ja palavereissakin savustettiin. Seuraavana vuonna se loppui kun tupruttelu työpaikoilla kiellettiin. Oma addiktioni tupakkaan ei syntynyt mainostoimistossa vaan peruskoulussa. Sitä harjoiteltiinkin ahkerasti kaikki välitunnit ja lopulta sinnikäs kevytsavukkeiden imeminen tuotti tulosta. Aloittamisen motiivina oli tietysti kovaa faktaa: tilastojen mukaan tupakoivat nuoret aloittavat seksielämän tupakoimattomia aikaisemmin. Sen eteen kannatti ponnistella. Lopettamiseen tuhraantuivat seuraavat viisitoista vuotta. Lopettaminen on tupa...

Aijai. Kyllä taas hävettää kun Suomi on joutunut otsikoihin maailman lehdissä. Kettu perhana tappoi kaikki Korkeasaaren flamingot. Mitä ne nyt taas ulkomailla meistä ajattelevat kun täällä tapahtuu vain murhia ja muuta ikävää. Onko maine jo mennyttä? Kukaan ei kohta muista Nokiaa, Joulupukkia eikä Kimi Räikköstä. Toivottavasti nyt ei aleta englantilaisissa lehdissä kirjoitella, että se kettu oli jotenkin tyypillinen supisuomalainen – yksinäisyydestä ja kaamosmasennuksesta ahdistunut – kun se otti niin raivokkaasti hengiltä eksoottisen näköiset ulkomaalaiset linnut. Suomihan on tasa-arvoinen ja suvaitseva maa, täällä saa olla myös vaaleanpunainen. Euroviisuissa koettu kansallinen häpeä on ilmeisesti juuri kaikista häpeän lajeista kaikkein kovin. Siksi vuosittaisen edustajan valitseminen on niin tunteita herättävä tapahtuma. Paineita ei ole niinkään jalossa kilvassa menestymisestä, vaan epäonnistumisen välttämisestä. Kun kaikki katsovat. Lordia hävettiin sekä ennen pisteiden laskua, ett...

Kadunkulmiin asettuneet kerjäläiset ovat ilahduttaneet meitä kai jo neljättä vuotta. Olen seurannut ilmiön rantautumista ja suomalaisten suhtautumista säälin, kauhun ja epäuskon vallassa. Katuteatteri on saanut hyväksyvän vastaanoton – ohikulkijat ovat kilautelleet kuppeihin rahaa, niinpä mustalaiset ovat päättäneet jäädä tänne. Asuin Irlannissa kun sama ilmiö tapahtui siellä. Irlantilaiset luonnostaan hyväntahtoisina, nakkelivat myös euroja romanien pahvikuppeihin. Kunnes totuus alkoi selvitä. Ensin alkoivat myymälä- ja taskuvarkaudet. Kuulostaako tutulta? Poliisi pysäytti muutama vuosi sitten liigan, joka oli tyhjentänyt kortteja kopioimalla pankkiautomaatteja ympäri maata. Muutama likaisen työn tekijä joutui lusimaan. Rahoja ei koskaan löytynyt, eikä liigan päätekijöitä luonnollisestikaan, kukaan ei puhunut. Kyseessä oli äärimmäisen ammattimaisen rikollismafian organisoima, ulkomailta ohjattu ja hyvin suunniteltu rikossarja. Nyt sama tarina saattaa toistua Suomessa. Kaikki näkevät ...