Tekstit

Idän pikajunassa

Kuva
Pitkällä junamatkalla pohjoisen Romanian halki on aikaa katsella ohi vilistäviä kyliä ja pikkuisia rautatieasemia. Kovin paljon kumpikaan ei ole muuttunut siitä, kun katselin niitä ensimmäisen kerran, tasan 25 vuotta sitten matkuessani samaa reittiä.   Kylissä on kunnostettu vanhoja ja rakennettu uusia taloja. Asemat näyttäisivät olevan ennallaan, mitä nyt pientä murenemista on ehkä tapahtunut. Kaikilla juna-asemilla on samanlaiset punaiset tai siniset muovipenkit, ehjiä tai ei, ja ryhdikkääseen univormuun sonnustautunut junanlähettäjä. Monet asemat ovat kauniita, mutta mitään kunnostusta niille ei ole tehty. Veikkaisin, että jopa melodia, joka ilmoittaa junan saapumisesta on sama kuin silloin. Tosin en mene siitä takuuseen.   Omassa kotikaupungissakin on oikein herttainen asema, itävaltalaisten suunnittelema ja rakentama, yli sata vuotta vanha. Entisöitynä ja kunnostettuna se voisi olla matkailunähtävyys, kaupungin ylpeys, jota turistit tulisivat valokuvaamaan. Nyt unohtuneena reliikk

Aikamatkustajan opaskirja – tilaa omasi jouluksi!

Kuva
Aikamatkustajan opaskirja täyttää pian vuoden. Vielä on mahdollisuus tilata omasi ennen kuin laatikon pohja tulee näkyviin. Saat kirjan suoraan postissa hintaan 10€ + postituskulut. Lähetä nimesi ja osoitetiedot sähköpostilla aikamatkustaja@gmail.com ,  saat vastauksena tilausvahvistuksen ja maksuohjeet. Paketti lähtee matkaan heti seuraavana arkipäivänä. Kirja sisältää 103 kirjoitusta kulttuurieroista ja luettavaa on 235 sivua huumorilla kuvitettuna. Paluumuuttajan kulttuurishokki on aiheena tietokirjallisuudessa aliedustettuna. Siksi päätin julkaista blogikirjoituksiin perustuvan  Aikamatkustajan opaskirjan , jotta aihe tavoittaisi myös ne lukijat, jotka eivät ole seikkailleet  blogiversumissa . Kulttuurishokin kokemusta ei oman kokemukseni mukaan oteta riittävän vakavasti. Siitä kärsivä jää helposti yksin, ilman vertaistukea tai ammattiapua. Viranomaisia “paluumuuttajan kriisi” ei kiinnosta. Toki ahdingosta selviää kuivalle maalle ajan kanssa, ennemmin tai myöhemmin. Sopeutuminen v

Kolmas ulottuvuus

Kuva
Sanotaan, että aika on suhteellista. Onko minuutti tai tunti pitkä vain lyhyt aika, riippuu ihan siitä mitä pitäisi saada aikaan. Mitä aikaansaaminen sitten on? Sekin on suhteellista, koska jokainen voi määritellä sen itse. Muistan mainion taideopettajan, joka oli asettanut itselleen tavoitteeksi, että “elämän aikana saisi tehtyä muutaman hyvän piirroksen”. Se riittää. Aika armollista ja lempeää nykyajan suoritusyhteiskunnasta ja tehotaloudesta katsoen. Hän ei pyrkinyt julkisuuteen eikä ehkä tullut ajatelleeksikaan taloudellisen hyödyn maksimointia. Yleensä meillä on taipumus pyrkiä tavalla tai toisella liiallisuuksiin ja tuskailla ajanhallinnan kanssa. Ajan hallinnan voisi kuitenkin ihan kirjaimellisestikin mieltää niin, että meillä on kaikki valta hallita aikaa. Ainakin omaa aikaamme, sehän on subjektiivinen asia, jos niin haluamme.   Kaksi vuotta Romaniassa asuttuani olen oivaltanut, miksi kaikki yhä tupakoivat niin innokkaasti. Aina joutuu odottelemaan jotain, ei täällä muuten kest

Siitä mistä ei voi puhua

Kuva
Pysäköin auton sattumalta vanhan synagogan viereen ja tapasin Israelista tulleita turisteja. Neuvoin heidät kirjastoon kysymään avainta, he pääsivätkin kurkistamaan pyhäkköön ja olivat tyytyväisiä. Itse en ole käynyt sisällä, ovi on aina lukossa. Museota tai opastusta ei ole. Tapasin toisena päivänä myös vanhemman herran, joka sanoi olevansa paikkakuntamme ainoa juutalainen. Hänkin oli kysellyt kaupungilta synagogan kohtalosta, miksei sitä remontoida museoksi tai edes pidetä auki vieraita varten. Hän oli tarjoutunut rahoittamaan hanketta, mutta vastaukset olivat vältteleviä. Herra tulkitsi tilanteen niin, että juutalaisia pelätään edelleen. Historia on monimutkainen.   Vuonna 1941 Romania oli Saksan liittolainen toisessa maailmansodassa kuten Suomikin. Sillä oli hintansa. Lokakuun 10. päivän yönä pikkukaupunkimme juutalaiset herätettiin rummuttamalla ja he saivat kaksi tuntia aikaa pakata tavaransa ja saapua juna-asemalle. 2945 ihmistä jätti kotinsa, kotiavaimensa ja henkilöpaperinsa,

Sinivalkoisessa veneessä

Kuva
Pariisin olympialaisiin osallistui Suomen joukkueessa 57 urheilijaa. Onnistumisia on yritetty runoilla otsikoihin, mutta karu totuus on, ettei kisoista tullut yhtään mitalia. Kukaan ei oikeasti muista sitä, joka oli kuudes, vain palkintokorokkeelta jäädään historiaan. Joukkueen paras onnistuminen osui heti kisojen alkuun. Avajaisten veneilyosuus sujui mallikkaasti, eikä kukaan pudonnut Seineen. Hyvä niin, koska siitä olisi voinut tulla maha kipeäksi. Miksei kisoissa pärjätty? Ehkä korkea elintaso ja optimaaliset harjoitteluolosuhteet eivät olekaan parhaat eväät menestymiseen. Urheilupaikkoja on, valmentajia on, välineitä, tukirahaa ja seuroja on. Jotain silti puuttuu.   Toisin oli sata vuotta sitten kun Paavo Nurmi toi viisi kultaa niistä edellisistä Pariisin kisoista. Suomi juostiin kirjaimellisesti maailmankartalle. Jostain syystä suoritusten laatu ja halu voittaa olivat eri tasolla kuin nyt, vaikka maamme oli köyhä. Urheiluorganisaatioita ja lajiliittoja ei juurikaan ollut. Nurmi ke

Ajamisesta ikuisuuteen

Kuva
Kun on ajanut autolla alle kuukaudessa 6400 kilometriä, tietää kyllä olleensa matkalla. Myös matka itsessään on pidempi kuin varsinainen perillä olo, missä se sitten ikinä onkaan. Perille pääseminen on muutenkin yliarvostettua. Olen toki iloinen, että pääsimme Romaniasta Suomeen ja takaisin, mutta silti olemme aina matkalla jonnekin. Aika kulkee eteenpäin ja tulevaisuus siintää horisontissa usvan peitossa. Asetelmaa ei mitenkään helpota se, että auto on suksiboksia myöten täynnä kuin imurin pölypussi ja kyydissä istuu koko perhe. Onneksi lapset eivät enää ole siinä iässä, jolloin viiden minuutin välein kysytään koska ollaan perillä. En osaisi kuitenkaan vastata.   Jostakin syystä meillä on pakottava halu siirtyä paikasta toiseen, nähdä uusia tai ennestään tuttuja paikkoja ja maisemia, ja olla matkalla jonnekin. Ehkä se on geneettinen tarve. Jos ihminen ei lomalla käy missään, joutuu elämään koko tulevan vuoden häpeässä, tunnontuskissa ja syyllisyydessä. Jos loma ei suuntaudu riittävän

Nelikätiset ystävämme

Kuva
Kun kesä alkaa, saapuu myös diaspora kotiin tukkien kaikki mahdolliset ajoväylät uusilla kiiltävillä autoillaan. Mikä diaspora? No, tietysti kaikki ne romanialaiset, jotka asuvat ulkomailla ja jotka kaipuu ajaa takaisin kotiseudulle koko kesälomaksi. Näin tapahtuu joka kesä. Mutta ennen kuin diaspora ylittää kotimaan rajan, se laittaa päähänsä vaaleanpunaiset lasit, joiden läpi taakse jätetty ja kaivattu kotimaa muuttuu juuri sellaiseksi kuin kaipuu on sen mielikuvissa maalannut. Esi-isien maa on lämmin, kaunis ja urhea, siellä kaikki maistuu paremmalta ja sydänkin sykkii eri tahtiin. Se on kotiseutu, jonka diaspora on epäonnisten taloudellisten olosuhteiden takia joutunut tilapäisesti jättämään taakseen, ja jonne paluu tapahtuu heti, kun se on taloudellisesti järkevää. Eli ei koskaan.   Kyllä kotimaa onkin kaunis, maisemat ovat huikeat, auringonlaskut ihania, musiikki suloista ja isoäidin ruoka maailman parasta. Niinhän se on kaikkialla. Vaaleanpunaiset lasit päässä koti-ikävästä riut