lauantai 31. lokakuuta 2009

Kotimaahanmuuttaja

Olen muuttanut vieraaseen maahan. Kaikki muut tosin luulevat, että olen muuttanut takaisin kotimaahani, siis kotiin. Minä koen itseni Suomessa maahanmuuttajaksi, vaikka termi yleisesti ymmärretään ihan toisin. Olen siis kenties kotimaahanmuuttaja, vaikka en pidäkään erityisesti siitä koti-alkuliitteestä. Eihän voi vielä muuttaessaan maahan tietää tuleeko siitä joskus koti vai ei. Koti ei ole paikka vaan olotila. Kotona pitää viihtyä.

“En tunnista itsekseni sitä tyyppiä, joka puhuu ja esiintyy nimelläni”, kirjoittaa Umayya Abu-Hanna kirjassaan Sinut. Häntä vaivaavat erityisesti kaksi asiaa: itsensä ilmaisemisen vaikeus vieraalla kielellä ja suomalaisuuden ja muiden määrittely vastakkainasettelulla me ja muut. “Julkisuudessa toistetaan myyttiä homogeenisesta suomalaisuudesta.” Vuosikymmenien asumisen jälkeenkin Abu-Hanna on Suomessa ulkomaalainen, ei suomalainen. Hänen identiteettinsä pyritään siis määrittelemään muiden näkökulmasta. Kuitenkin Abu-Hanna puhuu ja kirjoittaa suomea, myös hyviä kirjoja.

Minä olen ulkonäöltäni suomalainen, mutta sisältä salaa jotain muuta. On varmaan vaikeaa olla erinäköinen ja aina tietoinen siitä, että ihmiset kiinnittävät huomiota juuri ulkonäköön. On myös vaikeaa olla samannäköinen ja elää sen tiedon kanssa, että kaikki luulevat minun olevan samanlainen kuin muut samannäköiset. Olisi helpompaa olla erinäköinen, koska se antaisi vapauden käyttäytyä omituisesti, kuulua reilusti vähemmistöön. Nyt kun samannäköiset suomalaiset mykkinä tönivät ja tallovat varpaille pyhäinpäivänaaton ruuhkassa ruokakaupassa, eikä kukaan, ei yksikään heistä sano anteeksi tai edes oho, en koe olevani kotimaassani.

En hyväksy sitä, että joku ottaa oikeudekseen määritellä mitä on suomalaisuus kysymättä kaikkien mielipidettä, kuten maahanmuuttokeskustelussa tehdään. Jos sorvattaisiin ‘suomalaisuuden’ työehtosopimusta, yhteisesti hyväksyttyä määritelmää ei varmaan koskaan löytyisi. Minusta identiteetti on ennen kaikkea kielessä. Kaikki muut tavat ja opitut tottumukset voi muuttaa halutessaan, mutta äidinkieltään ei voi. Ja jos luopuu omasta kielestään, luopuu jossain määrin identiteetistään ja se aiheuttaa sisäisen konfliktin. Myös kielivähemmistöön joutuminen on ongelmallinen asia. Neil Hardwick on sanonut, että osasyy hänen masennukseensa oli ulkomaalaisuuden kokemus Suomessa. Täällä on erityisen raskasta olla millään tavalla erilainen.

Mistä on kyse kun vieraaseen maahan on vaikea sopeutua? Kun puhutaan maahanmuuttajien ongelmista väitetään usein, että konflikti on ulkomaalaisten ja kantaväestön välinen. Suurempi turhautumisen aiheuttaja on kuitenkin sisäinen ristiriita oman identiteetin pirstoutuessa uusiksi paloiksi. Jo siinäkin on tarpeeksi kriisin aineksia, kun vanha kotimaa ei tunnu enää kotimaalta, eikä uusi siltä, että siitä tulisi kotimaa. Siirtolaisten ongelmat pelkistetään otsikon mittaisiin määrittelyihin. Ovatko suomalaiset näin yksinkertaisia? Kun puhutaan maahanmuuttajista, tarkoitetaan pakolaisia. Kun puhutaan pakolaisista, tarkoitetaan somaleja. Kun puhutaan somaleista, ajatellaan kiihkoislamilaisia. Kun puhutaan islamista, ajatellaan terroristeja. Kun puhutaan konflikteista, syytetään kulttuurieroja. Ei se nyt ihan niin mene.

Huumori auttaa, sanoo Umayya. Suomalaiset haluavat, että siirtolaiset ovat iloisia, nöyriä ja kohteliaita, hymyilevät kuin jakoavain kaikille moppi tai pizza kädessä. Maahanmuuttajat saavat olla ahkeria, hauskoja, iloisia, tanssia ja laulaa, koska se huvittaa juroja suomalaisia. Eikö suomalaisilta saa vaatia enää mitään, ei edes alkeellista kykyä ottaa huomioon toisia ihmisiä? Miten kauan viitsii hymyillä jos kukaan ei vastaa...

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Edistyksellinen byrokratia

Suomalainen yhteiskuntajärjestelmä perustuu byrokratiaan. Tuttava siirtyi joku aika sitten hektisestä liike-elämästä veroviraston palvelukseen. Sai kuulemma stressittömän työn valtion leivissä. Verovirasto työllistää itsensä oman kokemukseni mukaan mm. näin: verot lasketaan ensin väärin. Sitten odotetaan huomaako asiakas. Jos ei huomaa, verovirasto ‘huomaa’ itse ja lähettää kirjeen, jossa kerrotaan virheestä, sen korjaamisesta ja mahdollisuudesta valittaa. Toimenpiteistä tiedotetaan välillä kirjeitse. Kirjeenvaihtoon kuluu helposti puoli vuotta. Virkailijoilla on mukavasti puuhaa.

Tiia Tuominen kertoi Hesarin mielipidekirjoituksessa Suomeen muutosta ulkomaalaisen miehensä kanssa. Kokemuksiin nähden kirjoitus oli sopuisa, asiallinen ja kiltti. Meilläkin on hauskoja kokemuksia työvoimatoimistosta. Vaimoni hakeutui asiakkaaksi, tai yritti, viime keväänä. Ajatus oli hakea suomen kielen tehokurssille, joka auttaisi työelämään pääsemisessä. Virhe oli kertoa kahdeksan vuoden takaisista yliopisto-opinnoista. Keskustelu päättyi siihen. Virkailija vaati todistuksen siitä, ettei vaimoni ole enää kirjoilla yliopistossaan. Hän yritti selittää, ettei sen hankkiminen ole ehkä enää ihan yksinkertaista. Säännöstä ei kuitenkaan joustettu. Tosin annettiin ymmärtää, että kirjallisen todistuksen muotoa ei ole tarkalleen määrätty.

Niinpä vaimoni täti kävi sopivien lahjusten kanssa paikan päällä voitelemassa yliopiston kanslistia. Joissakin EU-maissa tämä on edelleen ainoa tapa hoitaa asioita. Muutaman kuukauden kuluttua todistus saapui postissa. Siinä vaiheessa siitä tosin ei ollut enää iloa meille. Yhdellekään kurssille ei nimittäin ollut paikkoja. Ilmoitukset olivat kaikki samanhenkisiä: valitettavasti ette tullut valituksi, opiskelupaikkoja oli 18, hakijoita 254. Pohdimme montako vuotta kursseille päässeet olivat olleet jonossa. Työvoimaneuvojan tapaamiseen vaimoni jonotti yhä. Peruimme myös lapselle jo luvatun tarhapaikan, vaimoni jatkoi kotona oloa ja päätimme keksiä jotain muuta. Mutta mitä?

Olemme yrittäneet kuumeisesti löytää keinoja välttää asioimista työvoimatoimiston kanssa. Tukia emme tarvitse emmekä saisi. Työnhakuun sieltä ei saa mitään apua, sen tietää jokainen aikuinen suomalainen, mutta lähes kaikille kursseille pääseminen on muuten mahdottomuus. Suomalaiseen yhteiskuntaan integroituminen on tehty niin vaikeaksi kuin sen voi inhimillisesti tehdä. En kysy miksi näin on. Kysyn, miksi annetaan ymmärtää, että järjestelmän tarkoitus on auttaa myös maahanmuuttajia, kun se tekee juuri päinvastoin? Miksi tällaista järjestelmää ylläpidetään minun verovaroillani? Paljonko se meille maksaa? Kuuluisa kotouttaminen tarkoittaa sitä, että pakotetaan olemaan kotona. Odottamaan kun papereita siirrellään pinosta toiseen. Irlannissa mentiin vain töihin tai kouluun, eikä kukaan kysellyt mitään kaavakkeita.

Lohduton byrokratia tekee Suomesta hitaan, toimimattoman ja kalliin maan asua. Ei veroilmoituksen täyttämiseenkään ole mitään järkevää syytä. Sillä tuetaan veroviraston ja postin toimintaa. Saman asian voisi hoitaa ilman turhia bailatinoaskeleita, mutta se tarkoittaisi sitä, että tuhansia valtion palkollisia, tuttavani mukaan lukien, joutuisi toimettomaksi. Maallikkojärjelläkin ymmärtää, että veroviranomaiset tietävät muutenkin paljonko kukin tienaa ja maksaa veroja. Maallikkojärki ei vain Suomessa auta. Valtion byrokratian ylläpitämiseksi monikerroksinen ja -virastoinen päällekkäisjärjestelmä on rakennettu niin suurella vaivalla niin mutkikkaaksi, että se ei varmasti näyttäisi tarpeettomalta. Piirileikin idea on, että työvoimatoimisto, verovirasto ja kansaneläkelaitos muiden muassa työllistävät toinen toisensa.

Me hukumme kaikki tähän tehottomuuteen. Englannin kielessä on hyvä termi ‘to knock down’, joka tarkoittaa mm. rakennuksen purkamista. Se ikään kuin tönäistään nurin. Se olisi ainoa korjausliike, mikä valtion virastoja auttaisi Suomessa. Systeemi on mätä ja tuskinpa sitä korjataan. Olen henkisesti valmistautunut ajatukseen, ettei vaimoni saa koskaan Suomesta mielekästä, koulutustaan vastaavaa työtä. Tarvitaan liian paljon tuuria ja hyvä suhteita. Voi myös olla, että muutamme siksi pois jos kärsivällisyys ei enää riitä täällä olemiseen. Olemme onnekkaita siksi, että voimme kuitenkin valita. Miltä Suomi mahtaa tuntua niistä, joilla ei ole mitään muuta maata johon voi mennä?

Tiia Tuominen on tehnyt oikean johtopäätöksen siitä, että naimisiinmeno nopeuttaa hiukan byrokratiaa alkuvaiheessa, niin Suomessa kuin missä tahansa maassa. Ei se kuitenkaan johda yhtään erilaiseen lopputulokseen.

torstai 22. lokakuuta 2009

Kyläämisen taito

Lapset leikkivät meillä sellaista, että mennään keittiön astiakaapin alahyllylle istumaan. Kaapissa ollaan autossa ja sitten ajetaan johonkin kyläämään, useimmiten mummun ja paapan luokse. Huippua on siis se, kun mennään johonkin kylään tai joku tulee meille. Siitä vain on Suomessa asuessa tullut jotenkin mystisen harvinaista. Meillä ei käy juuri kukaan kylässä, eikä meitä kutsuta mihinkään. Sosiaalinen elämä on ihan liian hiljaista. Miksi tässä on käynyt näin?

Ensin ajattelimme, että olemme varmaan tehneet jotakin väärin kun kukaan ei kutsunut kylään. Mitä se voisi olla? Onko meistä tullut erilaisia? Kun emme keksineet mitään virhettä tai kömmähdystä, ajattelimme vain että emme ole riittävän selvästi ilmaisseet haluamme ystävystyä ja kyläillä. Jonkun täytyy tehdä aloite. Kutsuimme siis ihmisiä meille, perhekunnittain ja isollakin joukolla. Sitten odotimme innolla kutsuja vastavierailulle, jotta pääsisimme kyläilemään. Odotimme ja odotimme. Kutsuja ei koskaan tullut. Jotkut sukulaiset tosin pahoittelivat tunnontuskissaan joulun alla sitä, että aika on mennyt niin nopeasti ja eipä olla teitäkään ehditty kutsua kylään. Voi voi kun olisi kiva nähdä. Niinpä niin ja vuodesta toiseen.

Suomalaiset eivät tiedä miten pitäisi käyttäytyä. Ennen osattiin kyläillä. Oli velvollisuus kutsua vastavierailulle. Osattiin jutella, tarjota kahvia ja leivonnaisia, jopa ruokaakin. Maalla mentiin, näin olen kuullut, ihan ilmoittamatta kyläreissulle. Muistan omasta lapsuudestani miten isän vanhemmat aina toruivat, että eihän vierailusta tarvitse erikseen ilmoitella. Senkun tulette vaan, ollaan kotona. Nykyään ilmoittamatta kylään tunkeminen on epäsopivaa. Ei ole varalla tarjottavaa, kodit eivät ole vierailukunnossa ja yllätysvisiitti vaivaannuttaisi kaikkia. Emme tietysti ole yrittäneet kyläillä näin – eihän kukaan avaisi oveakaan. Muutaman kerran olemme kutsuneet itse itsemme jonkun luokse, jollakin kohteliaalla verukkeella, mutta sekään ei ole johtanut mihinkään.

Naapureitakin yritimme. Samassa rapussa asuu mukava lapsiperhe, jota tapaamme pihalla ja ohikulkiessa joka päivä. Heille syntyi vastikään vauva, joten ostimme pienen lahjan ja suklaarasian. Ovella onnellinen äiti ilahtui, mies ei ollut juuri silloin kotona ja vauva nukkui. Kyllä minä odotin, että kiitokseksi meidät kutsuttaisiin sentään kahville, parempana ajankohtana luonnollisesti. Ilmeisesti ei ajatella että olisi epäkohteliasta olla kutsumatta, koska mitään ei tapahtunut. Ehkä vain vanhukset osaavat Suomessa yhä iloita vieraista ja olla jotenkin luontevia.

Lasten takia on hienoa käydä Romaniassa. Isoäidillä on naapureiden kanssa niin läheiset välit, että ovetkin ovat samassa kerroksessa aina auki. Kuka tahansa voi piipahtaa koputtamatta kylään. Ja joku tuleekin joka päivä. On ihan selvää, koska on sopivaa jäädä istumaan ja juttelemaan ja koska taas ei ole. Harvinaisemmille vieraille tarjotaan syötävää, miehille lasillinen kirkasta, naapureille vähintään kahvia. Kyläilyn etiketti ja vieraiden vastaanottamisen ja vierailun taito ei ole päässyt katoamaan kuten Suomessa ja kanssakäyminen on luontevaa ja välitöntä. Ihan niin kuin sen pitäisi olla. Sääli, että meillä on käynyt näin.

Romaniassa sukulaisten tapaaminen on myös raskas rituaali. Kun mennään kylään, siinä vierähtää yleensä koko päivä. Enimmäkseen istutaan pöydässä ja syödään ruokalaji toisensa perään. Isäntien aika on pyhitetty kokonaan vieraille, muuta tekemistä ei saa olla. Vieraista pidetään huolta, viihdytetään ja nauratetaan, kestitään parhailla herkuilla niin kauan, että kukaan ei saa alas enää muruakaan. Avataan parhaat likööripullot, jotka ovat odottaneet juuri tätä tilaisuutta. Ne avataan aina vaikka kaikki kieltäytyisivätkin juomasta, koska olisi epäkunnioittavaa vieraita kohtaan olla avaamatta. Sitten ne juodaan, koska olisi epäkunnioittavaa isäntiä kohtaan olla juomatta.

Edes joku alkeellinen kyläilyperinne olisi mukava Suomessakin, elämä tuntuisi normaalimmalta. Sukulaisilta en enää odota kutsuja. Ehkä syynä on vain pihiys. Muut tuttavat kai kokevat kokkaamisen tai siivoamisen tai vieraat yleensä stressaaviksi. Ulkomaalaiset tututkin ovat suomalaistuneet liikaa. Uskon silti, että kaikki kaipaavat sosiaalista kanssakäymistä. Sitä ei vain osata. Emme mekään jaksa kestitä loputtomiin, se on liian yksisuuntaista ystävyyttä. Meillä on kohteliaat, iloiset ja hurmaavat lapset. Tuomme tuliaisia, emme viivy liian kauan, juttelemme mukavia. Kutsuja otetaan vastaan.

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Mäntysyöpä ja herakles

Suomen kieli on vaikea. Niin kaikki väittävät. Toisaalta ei se ole sen mahdottomampi oppia kuin mikään muukaan kieli, jos riittävän kovasti haluaa. Voi jopa ajatella, että suomen kieli on helpompi kuin moni muu. Meiltä puuttuvat sentään maskuliini ja feminiini, artikkelit, prepositiot ja monet kohteliaisuudet. Ääkkösten oppiminen on elintärkeää tai voi syntyä kohtalokkaita väärinkäsityksiä. Arkisista asioista tulee niinkin pelottavia kuin mäntysyöpä tai omituisia kuten joulukauha. Kaksoiskonsonantit ovat toinen tuskan aiheuttaja. Mato ei ole matto, eikä tuli ole tulli.

Suomi on niin vaikea kieli, ettei sitä osata edes opettaa. Kun muutimme tänne, vaimoni aloitti yliopistolta. Kielikurssin alkajaisiksi jaettiin moniste, joka kertoi Tarja Halosesta ja hänen kissoistaan. Teksti oli kirjoitettu puhekielellä ilman possessiivipäätteitä tyyliin hänen kissat eli ei kovin älykästä suomea. Entisajan Romaniassakin koulupäivät alkoivat kansallislaululla ja jokaisen koulukirjan etulehdellä oli presidentin kuva. Vaimo tuli kotiin päätään pyöritellen. “Teilläkin on suuruudenhullu diktaattori.” Ennakkoluuloja vahvisti sekin, ettei monistetta millään tavalla käsitelty, se vain jaettiin ikäänkuin pakollisena rituaalina.

Yliopiston jälkeen tuli työväenopiston vuoro. Keskusteluryhmässä ulkomaalaiset puhuivat keskenään, eikä kukaan oppinut mitään. Opettaja oli vähän väliä sairaana. Vaimo kyllästyi. “Mitä hyötyä on osata suomea kun kukaan ei koskaan kysy mitään.” Työvoimatoimiston kursseille oli loputtoman pitkä jono. Suomi vaihtui bailatinoon. Yksi ongelma oppimisen kanssa on, ettei kieltä ole pakko harjoitella. Toinen on se, että vaikka ymmärtäisi mitä Helsingissä puhutaan, ei Joensuussa tai Turussa enää pärjääkään. Sitten suomea ei saisi puhua erilaisella aksentilla. Tätä ei julkisesti haluta myöntää, mutta kaikki tietävät, että työhaastattelu peruuntuu heti kun hakijalla on erilainen nimi tai aksentti. Ei joka paikassa, mutta kiusallisen usein kuitenkin.

Olen itse opetellut kaksi vierasta kieltä omin päin. Espanjaa opin kun loikkasin ummikkona Meksikoon puoleksi vuodeksi. Ensimmäisen parturikäynnin jälkeen muistin varmasti mitä tarkoittaa corto (lyhyt). Sitten ostin sanakirjan ja aloin asetella niitä peräkkäin. Tutkinnot suoritin baareissa ja biljardisaleilla. Romaniaa opettelin katsomalla mustavalkoisesta televisiosta uutisia ja jalkapalloa. Töissä testasin edellisiltana tv:stä oppimiani sanoja ja tiputtelin sekaan poliitikkojen ja pelaajien nimiä. Opin nopeasti erottamaan naurettiinko siksi, että ei ymmärretty mitä sanoin vai siksi, että ymmärrettiin.

Omista kokemuksista syntyi ns. kolmen kuukauden sääntö: minkä tahansa kielen voi oppia kolmessa kuukaudessa, koska huomasin, että juuri kolmen kuukauden kuluttua aloin ymmärtää mitä ihmiset puhuvat. Perusvaatimukset ovat seuraavat. Pitää asua maassa, hakeutua aktiivisesti tilanteisiin, joissa joutuu puhumaan ja kuunnella tarkasti sekä olla mielipuolisen motivoitunut oppimaan. Siitä se lähtee. Metodilla ei välttämättä opi kirjoittamaan, mutta pääsee kyllä alkuun. Jos taas ei itse halua, voi hyvin olla oppimatta vaikka lopun ikäänsä. Tästä on länsinaapurissa lukuisia finne-esimerkkejä.

Romanian kielessä pula (lausutaan kahdella ällällä) on miehen elintä tarkoittava voimasana. Huvittavin kielikylpy tapahtui ensimmäisellä Suomen vierailullamme, enkä voinut sitä mitenkään estää kun en ollut edistynyt vielä kovin pitkälle omissa opinnoissani. Tuleva anoppi tarjosi tietysti ulkomaalaiselle vieraalle tutuinta suomalaista kansallisherkkua, “vastaleivottua pullaa”. Maistettuaan hämmentynyt miniäehdokas hoki monta kertaa kohteliaasti “herakles, herakles”. Kaikki olivat hetken ihan hiljaa. “Mitä sinä yrität sanoa?”, minä kuiskasin. Piti katsoa sanakirjasta: herkullista.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Natriumkarbonaattileipä

Romaniassa brânză on pehmeää tuoretta juustoa, joka maistuu lähinnä raejuustolta, mutta vertaus ei tee sille kyllä oikeutta. Lehmänmaidosta valmistettu on brânză de vaca ja lampaanmaidosta brânză de oaie. Telemea on fetaa (jota nykyään sanotaan siis meillä salaattijuustoksi, jonkun älyttömän lakipykälän takia) ja urda taas vuohenjuustoa. Caşcaval on Edam-tyyppistä perusjuustoa ja caş muistuttaa vahvempaa Emmentalia. Samaa asiaa kuvaamaan riittää suomen kielessä yksi sana: juusto. Suomi ei siis ole sanavaraston perusteella mikään juustokulttuurin maa.

Yksi harrastuksiani Romaniassa käydessäni on juuri juuston osto. Oma suosikkini on ehdottomasti brânza, koska sitä voi syödä yhtä hyvin pää- kuin jälkiruokienkin kanssa. Maitotuotteille on torilla oma osastonsa, jonka löytäisi hajun perusteella silmät kiinnikin. Muovipöydillä on tarjolla myytävät juustot, valtavat pyöreät kiekot, joista leikataan ostoa harkitsevalle maistipaloja isolla veitsellä. Juustoa ei osteta maistamatta. Kun hyvä juusto on löytynyt, leikataan sopiva pala, joka kietaistaan läpinäkyvään muovipussiin. Ei tarvinne mainita erikseen, ettei juustokilo maksa yhtä järjettömiä kuin meillä ja se on taatusti lähiruokaa.

Miten on mahdollista, että leipäjuustoa, homejuustoa ja sulatejuustoa kutsutaan samalla yleisnimellä? Nehän ovat täysin eri asioita, tehty tosin maidosta mutta silti. Ei Ranskassakaan syödä juustoa; siellä syödään Beaufortia, Camembertia tai Brieta. Onneksi suomalaisen juuston menestystarina on juuri syntymässä. Pieni pohjalainen perheyritys on alkanut viedä leipäjuustoa ulkomaille. Valmistus on käynnissä jo Latviassa ja Puolassa, seuraavaksi vuorossa on Kiina. Leipäjuusto on vieläpä tuotteistettu oikein, kun mukana pakkauksessa on pieni nappi lakkahilloa. Nimenä ulkomailla on Lapland Cheese varmaankin jonkun markkinointihenkilön suosituksesta. Bread cheese kuulostaisi vähän omituiselta.

Irlannissa asuessa tuli ikävä sekä juustoja että leipää. Siellähän pistellään samaa valkoista paahtoleipää aamut ja illat. Vaihtoehtona oli vain tumma valmiiksi viipaloitu ‘soda bread’, mutta sepä ei maistunutkaan ruisleivältä vaan hyvin hyvin oudolta. Soodaa käytetään leivän teossa hiivan sijasta, en tiedä miksi, mutta tarkkaan ottaen se on natriumkarbonaattia. Opettelin syömään soodaleipää monta vuotta vain siksi, ettei mitään muutakaan vaihtoehtoa epäterveelliselle paahtoleivälle ollut. Tai ei ollut ennen kuin aloin leipoa itse ja ennen kuin puolalaiset perustivat omia ruokakauppojaan ja toivat omat leipänsä Irlantiin.

Rosewater and Soda Bread
-niminen kirja kertoo Irlannissa asuvista kolmesta iranilaisesta siskoksesta, jotka pitävät suosittua kahvilaa. Suomennos on ilmestynyt nimellä Ruusuvettä ja lammaspataa. Mistä se lammaspata siihen tupsahti? Soodaleipä on jotain erityisen irlantilaista, se maistuu ja tuoksuu Irlannilta yhtä paljon kuin kivihiilellä lämpiävät talot huuruisena talvipäivänä. Sillä on kirjan nimessä erityinen tarkoitus. Eikö soodaleipä kelpaa suomentajalle, vaikkei sitä Suomessa syödäkään? Marsha Mehranin edellinenkin kirja oli käännetty väärin: Pomegranate Soupista tuli jostain syystä Lumoavien mausteiden kahvila eikä Granaattiomenakeitto. Tässä on huijauksen makua.

Jos ruokasanasto onkin hiukan puutteellista, muita synonyymejä meiltäkin löytyy, niitä jotka ovat olleet suomalaisille rakkaampia asioita. Suomen kielessä on huikean paljon erilaisia, toinen toistaan ilmeikkäämpiä sanoja kuvaamaan sekä lunta että humalaa. On sohjoa, nuoskaa ja puuteria. Tokkuraa, tuisketta ja laitamyötäistä. Tosin eskimoilla on tiettävästi vielä enemmän – varmaan molempiin tarkoituksiin.

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Kielenterveyspotilas

Kyllä ruotsinkielisiä käy kateeksi. Kävin eilen lähikirjastossa, jossa pölyttyi kolme täyttä hyllyä äänikirjoja ruotsiksi. Oli Jan Guillouta, Nick Hornbya ja Tracy Chevalieria – ja vielä cd-levyinä. Englanninkielisenä löytyi Shakespearea ja Agatha Christietä kasetilla ja suomenkielisessä hyllyssä nökötti yksinään Waltarin paksu Sinuhe. Olen joskus kysynyt, miksi uusia äänikirjoja on niin vähän ja selitys oli, että määrärahoista on säästetty. Suhteessa lainaajamääriin ruotsinkielisillä ei näyttäisi olevan samoja huolia. Paitsi kirjojen lainaaminen, onhan kaikki muukin lite lättare.

Nyt perussuomalaiset kysyvät miksi Suomi on yhä kaksikielinen ja niputtavat nokkelasti sekä YLE-maksun, että maahanmuuttajat samaan debattiin. YLE-maksulla ylläpidetään kallista ruotsinkielistä tv-tuotantoa ja maahanmuuttajia vaaditaan opettelemaan kaksi vaikeaa kieltä yhdessä vaikeassa maassa. Kysymys on puolueelta taktisesti ovela juuri kun lama vetää mattoa niin monen jalkojen alta. Tämä jos mikä on populistinen aihe. Mutta onko ruotsin kielen erityisasema todella niin pyhä, ettei siitä voi edes keskustella? Luovutaanko ennemmin kouluruoasta kuin kaksikielisistä virastoista jos on pakko jostain säästää?

Jotain kuvaavaa koko rakkaasta kielivähemmistöstä kertoo Nytin juttu ilmaisjakelulehti Papperista. Vain ruotsinkielisellä vähemmistöllä on varaa pyörittää vuodesta toiseen tappiollisia yrityksiä. Yksikään sanomalehti, nettisivusto, tv- tai radiokanava ei tuota voittoa. Edes nollatulokseen pääsemistä ei ole pidetty tarpeellisena. Yhtä avokätisiä ja huolettomia tukijoita ei suomenkielisillä medioilla taida olla Uuden Suomen Herliniä lukuunottamatta. Suurin ruotsinkielisyyden tukija ovat suomalaiset veronmaksajat. On varmaan leppoisaa olla töissä firmoissa, joissa ei normaalin liike-elämän lakien tavoin tarvitse tuottaa voittoa.

Itä-Suomessa kouluni käyneenä tiedän omakohtaisesti miten syvää vihaa ruotsin kieltä kohtaan tunnetaan. Vasta myöhemmin oivalsin, ettei se opettajillekaan saattanut olla tavoitelluin oppiaine. Kukapa haluaisi olla koulun epäsuosituin opettaja? Motivaatio turhana pidetyn pakkokielen opetteluun ja myös opettamiseen oli pahasti pakkasen puolella. Kun ruotsin kielen opettaja yläasteella pyysi taivuttamaan minkä tahansa vapaavalintaisen ar-päätteisen verbin, aloitin spontaanisti hata, hatar jne. Minua pakkoruotsi ei onnistunut silti estämään ruotsin ja neljän muun vieraan kielen oppimista. Kun menin myöhemmin naapurimaan sjukhusetiin kesätöihin, pärjäsin oikein hyvin. Se on silti ollut ainoa paikka, jossa oli pakko puhua ruotsia.

Irlannissa on samantapainen identiteettiongelma kun kansallistunnon hurmiossa on päätetty pitää hengissä iirin kieli, maksoi mitä maksoi. Se on ilmeisesti niin vaikea, etten koskaan tavannut ketään, joka olisi oppinut sitä koulussa. Samalla koululaisille syntyy mielikuva, että vieraat kielet ovat kaikki yhtä mahdottomia, joten ei niitäkään tule opiskeltua. Irlantilaisilla on tähän kuitenkin varaa, kun kaikki puhuvat englantia. Toistuvasti yhä mollataan suomalaisten tankeroenglantia, vaikka ilman englantia ei enää monella alalla voi olla edes Suomessa töissä. Pakkoruotsi ei ainakaan auta asiaa. Ruotsin kielellä kun ei ole mitään hyötykäyttöä pohjoismaiden ulkopuolella. Pelkästään koululaitoksen pakkohoito on metodina niin huono, että siitä on ruotsinkieliselle vähemmistölle pelkkää harmia.

Jos toisen kotimaisen kielen paikka vallan kabinettien seinällä säilyy kuitenkin ennallaan – rahallahan demokratiassa asioista päätetään, kuten vaalirahoituksen avaaminen on todistanut, eikä enemmistön äänillä – ehkä reunaehdoista voi silti keskustella. Olkoon kaksikielisyys jos siitä kerran on tullut maan tapa, mutta ehkä paksut kultakehykset voisi vaihtaa edes vähän arkisempiin ja poistaa sen pakko-sanan kielen edestä. Jos vaikka vain laman varjolla.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Kahdeksan hurmanluotia

Kun hurmoshenkinen väittely käy niin kuumana Timo Vihavaisen kirjan takia, on pakko sorkkia epäkiitollista aihetta vain siksi, että siitä kirjoitetaan niin paljon roskaa. Olisi aika surullista, jos tämä avaus edustaisi tässä maassa älymystöä. Yksi ongelma koko asiassa on terminologia, siksi muutama avainsana selityksineen. Siis mikä menee vikaan ja miten lietsotaan vihaa ja konflikteja?

1. Maahanmuuttajat. On pakolaisia, on siirtolaisia, firmojen lähettämiä asiantuntijoita, näiden perheenjäseniä ja sukulaisia, rakkauden tai työn perässä muuttavia, seikkailijoita, parempaa elintasoa etsiviä ja – paluumuuttajia. Tämä koskee myös minua. Ei ole ihan tervettä yleistää kaikkia meitä saman maahanmuuttajakyltin alle, koska ei ole yhtä ryhmää ihmisiä. Monet kärsivät kulttuurishokista, mutta edellytykset käsitellä sitä ja sopeutua Suomeen ovat hyvin erilaiset.

2. Pakolaiset. Jos Vihavainen haluaa nimenomaan huitoa pakolaisia, on puhuttava pakolaisista. Suomi on jo resursseihin ja elintasoon nähden kitsaasti auttava maa. Toiseksi pakolaiset tulevat pääosin sellaisista maista, joihin ei juurikaan voi palata, kuten Irak, Somalia tai Afganistan. Ei sinne mennä takaisin. Eikä kukaan tekeydy pakolaiseksi huvin vuoksi.

3. Maan tapa. Jos vaaditaan Suomeen tulevia ulkomaalaisia olemaan maassa maan tavalla, kuka päättää sen, mikä on se maan tapa? Millä murteella suomea pitäisi opetella puhumaan? Täytyykö hernekeittoa syödä torstaisin sinapin kanssa vai ilman? Onko pakko ottaa kalsarikännit? Ei Suomi ole koskaan ollut niin homogeeninen maa, että kaikki tekisivät samoja asioita samalla tavalla. Jos niin vaaditaan, se on kommunismia. Lakien noudattamisesta on selvät säännöt, mutta laki on eri asia kuin tapa.

4. Somalit. Olin lukiolainen kun ensimmäiset somalipakolaiset saapuivat. Kaupungilla haahuili pitkiä, laihoja ja totisia mustia nuoria miehiä. Menimme juttelemaan ja vaikka keskustelu käytiinkin alkeellisella englannilla, teimme itsemme ymmärretyiksi. Kutsuimme somalipojat katsomaan bändimme treenejä, koska ajattelimme, että he varmaan osaavat soittaa jotakin ja me diggasimme mustaa rytmimusiikkia. Eivät he koskaan saapuneet treenikämpälle. Integroituminen on kahden kauppa. Se ei tapahdu niin, että vieraat tulevat ja sopeutuvat tai niin, että vastaanottajat vain nyökyttelevät. Molempien täytyisi ottaa yksi askel lähemmäs. Aika iso askel, kun kulttuurierot ovat suuria, mutta jotkut onnistuvat.

5. Venäläiset. Vihavainen suosisi venäläisiä maahanmuuttajia, hän kun sattuu olemaan tunnettu Venäjän asiantuntija ja siksi venäläiset ovat tutuimpia. Ei ole mitään järkisyytä väittää, että venäläiset sopeutuvat tai viihtyvät paremmin kuin joku muu ryhmä. He eivät vain erityisesti erotu katukuvassa, eivätkä haluakaan. Yksi syy on suomalaisten venäläisallergia, jossa kunnostautuvat erityisesti professorin ikäluokka. Samaan logiikkaan perustuu väite kiinalaisten sopeutumisesta. Eivät kiinalaiset integroidu millään tavalla, he pysyvät omissa oloissaan eivätkä aiheuta konflikteja. Ovatko siis hyviä maahanmuuttajia ne, jotka ovat hiljaa, eivätkä osallistu mihinkään muuhun kuin ruokien pöytään kantamiseen?

6. Islam. Sitä voi syyttää kaikesta. Fanaattiset uskovaiset ovat riesa kaikissa uskontokunnissa, kansallisuudesta riippumatta, koska he eivät näe kuin yhden totuuden ja kokevat velvollisuudekseen julistaa sitä ponnekkaasti niille, jotka ovat eri mieltä. Maahanmuuttokriittiset vaikuttavat vähän samanlaiselta lahkolta. Radikaali kristillinen oikeisto on ihan yhtä vastenmielinen kuin radikaali islam. Osa pakolaisista pakenee juuri niitä fundamentalisteja ja olisi kohtuutonta ja julmaa olla auttamatta heitä. Uskonnollinen radikalisoituminen vieraassa maassa tapahtuu syrjäytymisen seurauksena, ei uskonnon takia.

7. Monikulttuurisuus. Yhteiskunta on jo monikulttuurinen ja on ollut sitä vuosisatoja, miten siitä voisi muka tulla jotain muuta? Tämä ei ole mikään uusi asia. Ihmisillä on erilaisia tapoja, niin suomalaisilla kuin ulkomaalaisillakin. Jos erilaisuuden näkeminen ärsyttää, on ahdasmielinen, ei mikään ‘monikulttuurisuuskriitikko’. Maahanmuutto ei ole valtava yhteiskunnallinen ongelma Suomessa, kuten isänmaakiihkoilijat haluavat sanoa, mittakaava vastaa ennemmin grillijonossa tönimistä. Aiheesta ei käydä kriisikeskustelua, koska ei ole mitään tarvetta siihen.

8. Vanhukset. Meidän tulevaisuuden haasteemme on suuriin ikäluokkiin kuuluvien vanhusten hoito. Tässä yhteydessä muistetaan aina mainita uhkaava työvoimapula. Kauhukuvaan kuuluu, että vanhat joutuvat kielitaidottomien ulkomaalaisten hoidettaviksi kun jalka ei enää nouse. Ehkä se pelottaa myös Vihavaista. Olen kuullut samalla tavalla jyrkentyneitä mielipiteitä omien ennen niin liberaalien ja sivistyneiden vanhempieni suusta – he ovat samanikäisiä kuin tämä kärttyinen professori. Yritetään ymmärtää vanhuksiamme, mutta osan jutuista voi ravistella saman tien toisesta korvasta ulos. Onneksi yhteiskunnan älymystö, jonka suuri ikäluokka luulee kadonneen, voi ihan hyvin. Sukupolvi vain on joidenkin huomaamatta vaihtunut.

lauantai 3. lokakuuta 2009

Mykkä autonkuljettaja

Kimi ei saanut scarpaa Ferrarilta siksi, ettei osaisi ajaa vaan siksi ettei osaa puhua. Sanotaan, että hän mieluiten tulee radalle, ajaa ja menee kotiinsa eikä sano kenellekään mitään. Juuri näinhän suuri osa suomalaisista toimii työssä käydessään. Suomessa se varmaan sopiikin oikein hyvin, ei Kimin käyttäytymisessä ole kotimaan mittapuun mukaan mitään epänormaalia, mutta italialaistallissa se ei taida riittää. Ehkä sitä ajamistakin olisi voinut skarpata tänä vuonna, mutta se ei silti ollut syy saada monoa.

Pikkuhiljaa on sivulauseissa paljastettu mikä ‘jäämiehen’ käyttäytymisessä nyppi italialaisia. Kimi on sulkeutunut, ei näytä tunteitaan, ei osaa kommunikoida eikä ole tarpeeksi sosiaalinen – hän on siis suomalainen. Hänen olisi pitänyt ottaa toisenlainen rooli – olla edes vähän italialainen. Jos ei se hymy tule luonnostaan, se on opeteltava vaikka väkisin. Kun Suomessa ei harrasteta small talkiakaan, treenattavaa on aika paljon, mutta ei se nyt mahdotonta ole. Jäämies on positiivinen lempinimi kaiketi vain Suomessa. En tiedä opetteliko Kimi yhtään italiaa, mutta olisi ehkä kannattanut. Huhujen mukaan Massa, joka on brasilialainen, puhuu kieltä sujuvasti ja hän ajaa yhä Ferrarilla. Ja ihan varmasti olisi pitänyt vaikka pitkin hampain olla Schumacherin kaveri, piti miehestä tai ei.

On surullisen suomalaista ajatella, että jos on tarpeeksi hyvä siinä mitä tekee ja tarpeeksi rikas, ettei tarvitse välittää mistään, voi tehdä niin kuin itse kokee mukavaksi. Ei sellaista ylellisyyttä ole olemassakaan, että voisi olla duunissa, jossa oma työ riippuu toisista ihmisistä ja silti olla ottamatta heitä huomioon. Jos ei opi, laitetaan maitojunalla kotiin. Aki Kaurismäen vähäsanaista ja kuivaa huumoria pidetään Suomessa hupaisana ja muuallakin vähintään persoonallisena omituisuutena. Kaurismäellä on varaa olla omituinen, koska hän ei tee töitä italialaisessa formulatallissa vaan ohjaa omia elokuviaan. Kimillä ei ollut.

Kun olin ensimmäistä kertaa Irlannissa, satuin pieneen koruliikkeeseen. Katselin ympärilleni ja suomalaiseen tapaan sanoin tietysti, etten tarvitse apua kun myyjä sitä kysyi. Kun olin ainoa asiakas, puhelias nainen kuitenkin jatkoi juttelua ja kyselyä. Sitten hän tuskastui. Hän kysyi mistä minä olen kotoisin. “Kuule, vastausten saaminen irti sinusta on kuin hampaita kiskoisi suusta. Ovatko kaikki teilläpäin samanlaisia?” Tajusin suorasanaisen kommentin todellisen arvon vasta paljon myöhemmin, mutta en ole kuullut samaa toista kertaa.

Viimeisimmän huhun mukaan Kimi ajaa ensi vuonna englantilaistallissa. Okei, siellä on ennestään tuttuja, mutta ehkä kokemuksesta olisi syytä silti oppia jotain. Puhu, Kimi, puhu! Ei ole mikään pakko heilutella käsiä, ne voi pistää taskuun ja voi viljellä sarkastista ja kuivaa huumoria jos siltä tuntuu, mutta ilman puhumista maitojuna kutsuu taas. Ei siinä mikään vauhti autonratissa auta. Me olemme muutenkin tarpeeksi omituisia, ei ole enää tarpeen kiusata ulkomaalaisia suomalaisella mykkyydellä. Se on niille liikaa.