Kyllä, herra professori

En osaa edes kuvitella kuinka paljon itse olisin pelännyt vastaavaa tilannetta. Pelkäsin koulua Suomessakin. Mutta omat lapseni käyvät nyt sujuvasti koulua vieraassa maassa. Tai vieraassa ja vieraassa. Heillehän tämä on toinen kotimaa, mutta ei se silti kodilta vielä tunnu eikä koulu ole koti. Moni asia on koulussa toisin, mutta onko sittenkään niin huonosti. Tässä muutamia eroja. 

Kaunokirjoitus. Sitä he joutuvat opettelemaan, koska romanialaislapset ovat kirjoitelleet koukeroita ekasta luokasta asti ja kaunista käsialaa pidetään paitsi ihailtavana myös jonkinlaisena sivistyksen mittarina. Liikutuin kun katsoin nuorimmaisen keskittynyttä kiemurtelua – kauno on sitä samaa, mitä itse opettelin viime vuosituhannella, mutta täällä raapustetaan mustekynällä kuin Tylypahkassa. Ei sitä väkinäistä tökkökirjoitusta, joka on keksitty Suomessa paljon myöhemmin, ja joka ei muistuta sen paremmin tekstausta kuin käsialaakaan. Isommat tosin saavat luistaa kaunoilusta ja keskittyä mieluummin tekstin sisältöön, mikä on sekin reilua. 

Kouluruoka. Ilmainen ruoka. Sehän on maamme suurin ylpeydenaihe kansainvälisissä illallispöydissä. Ei hyvät ihmiset, ei mikään ole ilmaista, kyllä senkin vanhemmat maksavat. Mutta olennaisempaa on ehkä kysyä kelpaako 3 euron ilmaisruoka koululaisille. Lehtijuttujen ja oman jälkikasvun mukaan menekki on heikkoa. Ainakin Espoossa arviolta puolet yläastelaisista skippaa ruokailun ja loikkii Alepaan ostoksille. Romaniassa kouluruokailua ei ole koskaan ollut. Sen sijaan mukaan tehdään aamulla eväät, jolloin on turha valittaa kenellekään ettei ruoka maistu. Meillä on pakattu mukaan tortilloja, pizzapaloja ja toasteja. Ainakin toistaiseksi eväät on sekä tehty että syöty. 

Kuri ja järjestys. Opettaja ei ole “Sanna hei” vaan rouva tai herra professori. Jos edes uskaltaa puhutella, sillä opettajan auktoriteettiasema on kiistaton. Vanhempia ihmisiä teititellään muutenkin ja jos kunnianarvoisaa professoria erehtyisi puhuttelemaan liian tuttavallisesti, en epäile hetkeäkään etteikö se muistettaisi myös todistuksessa tai ainakin siinä isossa mustassa kirjassa, johon koetulokset merkitään. Kysyin teineiltä, ovatko opettajat pelottavia. -Ei ei, he vastasivat heti. Vain tiukkoja ja vähän totisia, mutta eivät kaikki. Yksi opettaja tosin laittaa laulamaan luokassa yksin, jos ei keskity opetukseen. Se on tehokkaampaa kuin mikään jälki-istunto. 

Koulukuvat. Kaunis idea tietysti, mutta toimiiko se lopulta niin kuin piti? Pikkuhiljaa koulukuvien laatu on laskenut ja samaa vauhtia hinnat kilpailutettu taivaisiin. Kuvat otetaan kiireellä, värikorjailua ei ole aikaa tehdä eikä ole aina ollut takeita siitäkään, että omalla mussukalla on silmät auki ja suu kiinni. Lapset inhoavat omia kuviaan ja vanhemmat tilaavat niitä velvollisuudentunnosta perinteitä kohtaan. Romaniassa kuvat otettiin heti ensimmäisen koulupäivän aamuna pihalla. Aurinko paistoi, kaikilla oli juhlavaatteet päällä ja homma oli hoidettu. Ilman ylimääräistä stressiä. Samalla lukiolaiset saivat kuvan kulkukorttiinsa. Kätevää. Tosin en ole nähnyt niitä kuvia vielä missään. 

Päättäjäiset. Livahdimme mukaan serkun juhliin jo keväällä. Kevätjuhla pidettiin ravintolassa – oli ohjelmaa, palkintoja, puheita, ruokaa, musiikkia ja tanssia. Vanhemmat maksoivat toki, mutta puitteet olivat komeat. Entä sitten ne avajaiset? Niin, koulun avajaisia vietettiin ensimmäisenä päivänä koulun pihalla komein juhlallisuuksin. Koko koulu kerääntyi ulos, kaupunginjohtaja ja rehtori pitivät puheet. Pari oppilasta lausui runoja ja esitti lauluja. Vanhemmat kyynelehtivät ilosta. Sitten puhui poliisipäällikkö ja kolme pappia piti lyhyen palveluksen ja siunasi alkavan kouluvuoden. Lopuksi kolme kyyhkystä päästettiin juhlallisesti vapaiksi häkeistään ja ne katosivat jonnekin pilvettömällä taivaalla. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kestävän kehityksen maassa

Via Asfaltica

Hän