Aikamatkustajan blogi

Kun on ajanut autolla alle kuukaudessa 6400 kilometriä, tietää kyllä olleensa matkalla. Myös matka itsessään on pidempi kuin varsinainen perillä olo, missä se sitten ikinä onkaan. Perille pääseminen on muutenkin yliarvostettua. Olen toki iloinen, että pääsimme Romaniasta Suomeen ja takaisin, mutta silti olemme aina matkalla jonnekin. Aika kulkee eteenpäin ja tulevaisuus siintää horisontissa usvan peitossa. Asetelmaa ei mitenkään helpota se, että auto on suksiboksia myöten täynnä kuin imurin pölypussi ja kyydissä istuu koko perhe. Onneksi lapset eivät enää ole siinä iässä, jolloin viiden minuutin välein kysytään koska ollaan perillä. En osaisi kuitenkaan vastata.   Jostakin syystä meillä on pakottava halu siirtyä paikasta toiseen, nähdä uusia tai ennestään tuttuja paikkoja ja maisemia, ja olla matkalla jonnekin. Ehkä se on geneettinen tarve. Jos ihminen ei lomalla käy missään, joutuu elämään koko tulevan vuoden häpeässä, tunnontuskissa ja syyllisyydessä. Jos loma ei suuntaudu riittävän

Kun kesä alkaa, saapuu myös diaspora kotiin tukkien kaikki mahdolliset ajoväylät uusilla kiiltävillä autoillaan. Mikä diaspora? No, tietysti kaikki ne romanialaiset, jotka asuvat ulkomailla ja jotka kaipuu ajaa takaisin kotiseudulle koko kesälomaksi. Näin tapahtuu joka kesä. Mutta ennen kuin diaspora ylittää kotimaan rajan, se laittaa päähänsä vaaleanpunaiset lasit, joiden läpi taakse jätetty ja kaivattu kotimaa muuttuu juuri sellaiseksi kuin kaipuu on sen mielikuvissa maalannut. Esi-isien maa on lämmin, kaunis ja urhea, siellä kaikki maistuu paremmalta ja sydänkin sykkii eri tahtiin. Se on kotiseutu, jonka diaspora on epäonnisten taloudellisten olosuhteiden takia joutunut tilapäisesti jättämään taakseen, ja jonne paluu tapahtuu heti, kun se on taloudellisesti järkevää. Eli ei koskaan.   Kyllä kotimaa onkin kaunis, maisemat ovat huikeat, auringonlaskut ihania, musiikki suloista ja isoäidin ruoka maailman parasta. Niinhän se on kaikkialla. Vaaleanpunaiset lasit päässä koti-ikävästä riut