Etsimisen ilo

Avasin murukahvipurkin ja koin uuden elämyksen. Avaamista varten oli entisen rikottavan folion sijaan kehitetty vetoläppä, johon tarttumalla kansi aukeaa siististi ja kokonaisena. Olin pettynyt. Yksi vetäisy ja purkki oli auki. Liian helppoa. Ennen kannen sai rikkoa lusikalla, katsoa miten se repeää joka kerta eri tavalla. Piti nyppiä folionpalaset reunoista ja joskus kaikki eivät edes irronneet. Siinä oli sekä jännitystä että haastetta, mutta ei liikaa vaikeusastetta turhauttaakseen.

Tietenkin pitäisi arvostaa suunniteltua elinympäristöä ja suunnittelijoiden arkisten asioiden helpottamiseksi tekemää työtä. Minäkin suunnittelen pakkauksia. Tämähän on kuin kusisi omiin muroihinsa. Mutta kun en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että arkisten askareiden kuuluu olla aina vain helpompia. Sitä paitsi suunnittelu ei johda siihen, että tekisimme mitään nopeammin. Ihminen ei edes pyri siihen, koska evoluutio ei ehdi tulla perässä. Me kaipaamme yksinkertaisia pikkuaskareita, puuhastelua, jonka parissa toteuttaa itseämme ja jotka niin oivallisesti hidastavat ajan kulua.

Kuten nyt vaikka ne murot. Paitsi häntäluusta ja koulukirjoista, tiedän myös muropaketin avaamisesta polveutuvani apinasta. Revin laatikon auki, koska se tuottaa minulle mielihyvää. Ei, en halua valmiiksi suunniteltua repäisynauhaa ja kaksikielistä ohjetta mistä aloittaa. Vähintä mitä perimämme kunnioittamiseksi voimme tehdä, on ottaa oppia ruotsalaisesta juustopaketista, jonka yhdessä kulmassa lukee öppnas här ja toisessa eller här. Annetaan edes valinnan mahdollisuus, eikä vain yhtä oikeaa tapaa.

Meillä on jo liikaa teknologiaa, jonka piti helpottaa elämää, mutta se onkin tehnyt meidät riippuvaiseksi itsestään ja vie kaiken sen ajan, jonka sen oli määrä säästää. Onneksi ei ole varaa uuteen autoon, joka osaa parkkeerata itsekseen. Kokeilin autoa, jossa oli parkkitutka. Sitten kun meillä kaikilla on sellainen, emme enää osaa ajaa ruutuun ilman koneellista apua. Alkeellisimmatkin opitut taidot katoavat. Toisessa autossa oli sähköinen käsijarru. Miksi en saa vetää itse kahvasta? Kohta emme löydä kotiin ilman navigaattorin opastusta.

Jos maailmassa onkin paljon vikaa, olen liikuttavan kiitollinen suomalaiselle vähittäiskauppajärjestelmälle. Ennen kuin EU lopullisesti kieltää kuluttajien huijaamisen maailmankaikkeuden kalleimmilla elintarvikkeilla ja kirotuilla bonuskorteilla S- ja K-ryhmät tarjoavat meille virkistäviä arjen selviytymistehtäviä. Oma haasteeni on ollut kelvollisen murukahvin löytäminen. Normaalisti olen joutunut etsimään muruseni Tallinnasta, mutta jouluostoksilla Tarjoustalossa osui käteen brasilialainen kahvipurkki. Miten lie hyllyyn joutunut, mutta kannoin niitä pian kärryllisen kotiin.

Samanlaista etsimisen ja löytämisen harvinaisen onnekasta kohtaamista koetaan ehkä vain vielä ankaramman sääntelytalouden Kuubassa. Ja mahdollisesti Vatikaanissa, kun uusi paavi löytyy. Odotan innolla sitä hetkeä kun salama taas iskee Pietarinkirkon kupoliin ja joku onnekas saa siitä kuvan. Itse jouduin eroamaan kirkosta henkilökohtaisen kriisin ja Yle-veron rahoittamisen vuoksi. Samaan aikaan kun lähetin netistä löytämääni lomaketta kirkolliseen virastoon, iski salama Uspenskin katedraalin kupoliin ja satuin saamaan siitä kuvan. Katsokaa vaikka itse.

Kattojen sortuminen sen sijaan ei ole ollut mikään sattuma, vaan peltihalleihin erikoistuneiden suunnittelijoiden osaamista. Eihän mitään tehdä kestämään ikuisesti, muuten ei olisi korjattavaa. Nyt on pieni toivonkipinä herännyt, kun imatralaisen Citymarketin katostakin tippuu betonia. Onko tämä lopun alkua? Romahtaako bonuskorttijärjestelmä, loppuuko sorto ja pienen ihmisen kiusaaminen, poistuuko vääryys maailmasta? Iskeekö salama pian kaikkiin jättimarketteihin? Kaatuuko suomalainen laatikkoarkkitehtuuri saman kasaan? Olemmeko matkalla kohti valoisampaa huomista?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Selkä vääränä

Olen lukenut toimitusehdot

Käyttäkää terveinä!