Me eurooppalaiset

Lohduttoman surkeita romanialaisia orpokoteja näki koko maailma televisiosta vuonna 1990. Sen seurauksena Irlannissa elää 786 Romaniasta adoptoitua lasta, joista useimmat ovat juuri ehtineet täysi-ikäisiksi. He ovat siinä iässä, kun painaviin kysymyksiin aletaan hakea konkreettisia vastauksia. Irish Times kertoi Nicusor O’Driscollista, joka 19-vuotiaana kävi Romaniassa ensimmäistä kertaa adoption jälkeen. Saman aikaan pelkästään Carrigalinen pikkukaupungissa Corkin lähellä kasvoi Nicusorin lisäksi 28 muutakin romanialaista adoptiolasta. On myös hyvä tässä kohtaa muistuttaa, ettei Irlanti ollut vuonna 1990 vielä Euroopan rikkaimpia maita.

Nicusorin tarina kertoo jotain Romaniasta, mutta ennen kaikkea irlantilaisista. Heillä on vahva halu auttaa apua tarvitsevia. Auttaminen ei taida olla ihan yhtä hyvässä huudossa Suomessa, enkä tiedä onko koskaan ollutkaan. Kun Kreikka ajautui talousvaikeuksiin, keskustelu Suomessa sai heti ilkeän moralistisen sävyn. Olisivat hulttiot hoitaneet asiansa paremmin. Sama omahyväinen ylemmyydentunto on paistanut läpi Irlannin kohdalla. Myös oppositio haistoi heti protestiäänet ja ryntäsi kuola valuen haaskalle. Vastaavaan sävyyn on vaadittu lyhyen ajan sisällä myös kehitysavun lopettamista ja maahanmuuttopoliitiikan kiristämistä.

Irlannissa asuessani kuulin paikallisesta järjestöstä nimeltään Chernobyl Children’s Project. Tuhat irlantilaista perhettä on jo majoittanut ydinonnettomuuden vaikutuksista kärsineiden perheiden lapsia kesälomalle koteihinsa parantaaksen näiden lasten elämänlaatua. Soitin heti järjestöön ja kysyin onko perustajaa mahdollista tavata. Soittopyyntö jätettiin, mutta yhteydenottoa ei koskaan tullut. Syykin selvisi, kun tutkin hiukan taustoja. Järjestön perustaja Adi Roche sattuu olemaan paitsi kansalaisaktivisti, myös entinen presidenttiehdokas ja erään Bono-nimisen laulajan puoliso. Ehkä hän ei viitsinyt soitella kenelle tahansa uteliaalle ulkomaalaiselle.

Annamari Sipilä on myös utelias ulkomaalainen (Brysselissä) ja kiusallinen kolumnisti. Olen väsynyt olemaan aina samaa mieltä. Eikö kolumnien pitäisi provosoida ankariin vastaväitteisiin ja ärsyttää lukijoiden posket punaisiksi. Sen sijaan Sipilä kirjoittaa niin oikein, että nuukuuden ja ahneuden yhdistelmässä on jotain hyvin suomalaista. Me vielä kehtaamme kuvitella, että muut yrittävät hyötyä meistä. Missä se sisu ja taistelutahto muka on? Eihän kenenkään elämä täällä ole ollut kovaa enää vuosikymmeniin, kaikilla on pullaa posket täynnä. Suomella on varaa ja kykyä tukea muita. Halua ei tosin ole yhtä paljon, ja se johtuu suomalaisesta ääripihiydestä, sanoo Sipilä. Enää ei edes ole häpeä sanoa sitä ääneen.

Suomalaiset ovat eurooppalaisia silloin kun siitä on meille hyötyä ja livahtavat sujuvasti seurueesta kun käy niin, että olisi meidän vuoromme maksaa. Ei ole mikään ihme, jos meitä pian pidetään ahneina ja nuukina. Hölmöjen ja hiljaisten maine meillä on jo. Irlantilaiset tiedetään hyväntuulisiksi ja oveliksi. He voivat olla huolettomiakin, mutta myös vilpittömän hyväsydämisiä, minkä olen oppinut omasta kokemuksesta. Köyhistä maista on adoptoitu lapsia hyvinä ja huonoina aikoina, eikä syynä ole ainakaan se, ettei Irlannissa olisi omastakin takaa muksuja riittänyt. Enkä epäile yhtään, etteivätkö irlantilaiset adoptoisi edelleen, vaikka talous menisi miten kyykkyyn. Hyvä antaa vähästäänkin, suomalainen ei luopuisi paljostaankaan.