sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Taas meitä hävettää

Aijai. Kyllä taas hävettää kun Suomi on joutunut otsikoihin maailman lehdissä. Kettu perhana tappoi kaikki Korkeasaaren flamingot. Mitä ne nyt taas ulkomailla meistä ajattelevat kun täällä tapahtuu vain murhia ja muuta ikävää. Onko maine jo mennyttä? Kukaan ei kohta muista Nokiaa, Joulupukkia eikä Kimi Räikköstä. Toivottavasti nyt ei aleta englantilaisissa lehdissä kirjoitella, että se kettu oli jotenkin tyypillinen supisuomalainen – yksinäisyydestä ja kaamosmasennuksesta ahdistunut – kun se otti niin raivokkaasti hengiltä eksoottisen näköiset ulkomaalaiset linnut. Suomihan on tasa-arvoinen ja suvaitseva maa, täällä saa olla myös vaaleanpunainen.

Euroviisuissa koettu kansallinen häpeä on ilmeisesti juuri kaikista häpeän lajeista kaikkein kovin. Siksi vuosittaisen edustajan valitseminen on niin tunteita herättävä tapahtuma. Paineita ei ole niinkään jalossa kilvassa menestymisestä, vaan epäonnistumisen välttämisestä. Kun kaikki katsovat. Lordia hävettiin sekä ennen pisteiden laskua, että sen jälkeen. Tosin eri tavalla. Timo Kojo taas ei ole koskaan saanut anteeksi nollille jäämistään, vaikka siitä on kohta kolmekymmentä vuotta. Kohtuuden nimissä pitäisi sentään muistaa, että biisin teki kuitenkin Jim Pembroke ja sanoitti Juice Leskinen. Heillekin kuuluisi osa häpeästä, mutta kansallinen häpeä ei tunne kohtuutta.

On trendikästä tuntea myötähäpeää milloin mistäkin. Antti from Singapore kirjoitti kolumnissaan häpeämisestä ja siitä miten herkkiä me olemme juuri muiden mielipiteille, vaikka tosiasiassa kukaan ei tiedä meistä mitään. Vain Suomessa puhutaan kansanvälisestä tasosta yhtä ihailevaan sävyyn. Mika Häkkis-paitaan pukeutunut Markku from Finland (sama mies) taas aiheutti Euroviisujen alla 2007 varmaankin yhtä paljon hilpeyttä kuin myötähäpeääkin. Suomea ulkomaalaisille esitellyt Markku teki osuvasti pilaa samaan aikaan euroviisufaneista, formulakuskeista ja tankeroenglannista, mutta ennen kaikkea suomalaisten niin osaamasta kansallisesta häpeämisestä. Markun sanoin: This is our landsong.

Suomeksi tekstitettyä syyrialaisen häälaulajan videota on katsottu Youtubesta yli 2 miljoonaa kertaa. Pensselisetä Ebdo Mihemedillä ei mennyt tuhmista vitseistä banana kurkkuun vaan hän saapui Suomeen laulamaan Niilin Hanhia ja otti yllättävästä nettisuosiostaan iloisesti hymyillen kaiken irti. Juurikin näin tulisi toimia. Väkisinkin käy mielessä olisiko joku suomalainen iskelmätähti osannut ottaa asian yhtä huumorintajuisesti ja ammattimaisesti samassa tilanteessa, jos hassulta kuulostavaa kieltä olisi vaikkapa Syyriassa tekstitetty vähän roisimmaksi. Ainakin Suomessa olisi oltu tuohtuneita. Sitten suomalainen pohtii, häpesivätkö syyrialaiset pensselisetää? Entä Suomessa asuvat syyrialaiset? Mitä he meistä nyt ajattelevat?

Totuus on tietysti se, etteivät syyrialaiset tiedä myötähäpeästä mitään, tuskin pensselisedästäkään. Eivätkä varsinkaan Suomesta, eihän kukaan muukaan tiedä. Suomalaisten neuroottisuus kansallisen omakuvan suhteen on traagista: yhtä paljon kuin halutaan tulla huomatuiksi, pelätään huomion kohteeksi joutumista, ettei vain mokaisi. Kävi miten kävi, koskaan ei olla täysin tyytyväisiä. Häpeä on siksi turvallinen tunne, että se saa pohtimaan tekojen seurauksia jo etukäteen. Perisuomalainen vastalääke häpeänkokemisen tuskaan on ollut hankkiutua sellaisiin promillelukuihin, ettei ole pelkoa sen enempää tekojen kuin niiden seuraustenkaan muistamisesta. Myötähäpeä on suomalaisen tunneskaalassa jo lähellä empatiaa.

Tärkeintä on kuitenkin se, ettei joudu häpeämään omaa kotimaataan. Toiseksi tärkeintä on, että voisi tilaisuuden tullen kertoa häpeämättömän tietämättömille ulkomaalaisille mitä kaikkea hyvää Suomessa on. Varmasti heitä kovasti kiinnostaa, onhan moneen kertaan todettu, etteivät he tiedä meidän mainiosta maastamme juuri mitään. Olen epäonnistunut tässäkin karkeasti. Oikein hävettää. Kerroin kyllä reilusti kysymättä olevani suomalainen, kun hain Irlannissa töitä. Asian toisto vuosien kuluessa jäi selvästi liian vähiin. Sanoutuessani irti pomoni oli kohtelias, pahoitteli, jutteli niitä näitä. Sitten hän kysyi henkilökohtaisemman kysymyksen: Muutatteko te takaisin Norjaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti