Selkä vääränä

Selkä alkoi kiukutella taas vuoden vaihteessa. Näitä on tullut ja mennyt aina muutaman vuoden välein. Ajattelin jumiutumisen johtuvan työasennosta ja työpaikan vaihdoksesta tai vääränlaisesta liikunnasta. Vaihtelin tuoleja, vääntelin ja kääntelin. Lopulta vihlova kipu äityi niin pahaksi, että kävelin koko ajan vinossa ja oli vaikea ajaa autoa. Olen hoidattanut eriasteisia selkäkipuja milloin osteopaatilla, fysioterapiassa, kuntosalilla, kantamalla rinkkaa, syömällä kipulääkkeitä ja vaihtamalla työtuoleja. Niin ovat tehneet monet muutkin suomalaiset, kuten sunnuntain Hesarin jutussa todettiin. 

Menin käymään tutulla hierojalla, joka kuunteli rauhallisesti valitusvirteni loppuun ja ilmoitti kokeilevansa minuun kraniosakraalihoitoa, mihin suostuin, koska kauniille naiselle ei koskaan voi sanoa ei. Sitten makasin hoitopöydällä selälläni erittäin väsyneenä ja erittäin skeptisenä. “Oletko viihtynyt töissä”, hieroja kysyi kuin ohimennen. Tunnin rentoutusterapia oli kummallinen ja dramaattinen kokemus – kivut katosivat viikossa. Kahden viikon jälkeen selkä tuntui jo täysin terveeltä. Ehkä se kysymyskin oli aika osuva. 

Viimeistään tämä kokemus vakuutti siitä, että omat selkäkivut ovat puhtaasti stressioireita, ei mitään muuta. Työasennollakin voi tietysti kipeyttää selän, mutta se vaatii pitemmän ajan. Silloin kun töihin on ollut kiva mennä ja kaikki on sujunut hienosti, ei selkää ole nipistellyt yhtään oli tuoli minkälainen hyvänsä. Luin siksi innokkaasti Hesarin jutun läpi. Kuuden sivun artikkelissa ei sanallakaan mainita psyykkisiä syitä selkäkipuihin, vaikka toimittajakin on selkävaivainen. Selkäkivuista kärsivä psykiatrikin on vain popsinut kipulääkkeitä. Lääkärit puhuvat epäspesifistä kivusta. Luulin, että selän reagointi stressiin olisi jo kuitenkin aika yleisesti tiedossa. 

Pohditaanpa hetki. Jos selkäkivut ovat yleistyneet jo kansanvaivaksi asti ja työpaikoilla eletään samaan aikaan jatkuvassa irtisanomisten ja lomautusten pelossa, epävarmuudessa ja paineessa sekä voidaan yleisesti muutenkin pahoin, voisiko näillä asioilla olla olematta yhteyttä? Lääkäreiden mielestä ilmeisesti voi. Eivät hekään kysy mitä mieltä potilas itse on. Yhteiskuntahan toimii samalla logiikalla kuin länsimainen lääketiede, joka hoitaa mitattavia oireita, yleensä akuuttia kipua, eikä pohdi syitä oireisiin. Ei ole aikaa. Vastaanottoajastakin puolet kuluu reseptin kirjoittamiseen nenä ruutuun, ei potilaaseen päin. 

Myöskään syistä ja seurauksista ei ole tapana puhua. Lama vain tulee, ei se johdu mistään mikä olisi talouspolitiikalla ollut jonkun toimesta vältettävissä. Ei pohdita syitä, mutta kärsitään silti seurauksista. Vaihtoehtoja vallitsevalle järjestykselle ei ole sopivaa esittää. Tämä on tyypillistä myös suomalaisessa työkulttuurissa. Kriitikot, keskustelun avaajat ja uusien innovaatioiden sanansaattajat ammutaan aamunkoitteessa. Osteopatiaa, bioenergiaa ja kraniosakraaliterapiaa nimitetään halventavasti uskomushoidoiksi, vuosikymmenestä toiseen, koska niiden tehosta tai tehottomuudestakaan ei ole tieteellistä näyttöä. Ei ole tosin niistä selkäkivuistakaan. 

On pakko myöntää, että työelämästä irti pääseminen on merkittävästi alentanut stressitasoa. Olen löytänyt oivallisen tavan parantaa elämänlaatua. Ja kun töissä ei enää ollut epäspesifisti muutenkaan kivaa, olisi vaikea suostutella itseäni palaamaan samaan oravanpyörään. Näin yhteiskunta jakautuu kahtia: niihin, jotka tekevät liikaa ja voivat huonosti ja niihin jotka tekevät liian vähän ja voivat hyvin. Kokeilkaa itse. Tili voi olla tyhjä, ei ole sopimusta yksityisen lääkärikeskuksen kanssa, mutta eipä ole vaivojakaan, joita hoitaa.