Bio Rex
Yritin tehdä viikonloppuna ekologisen valinnan ja otin kaupan kassalta biohajoavan muovikassin. Biokassi hajosi jo ennen kuin ehdin saada ostokset pakattua. Vaihdoin sen saman tien tavalliseen. Tilanne oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että yleensä mukana on Irlannista tuotuja kestokasseja, jotka ovat muuten olleet ahkerassa käytössä jo lähes kolme vuotta. Silloin voi jo puhua kestokassista. Siellähän muovikasseja ei ole myyty vuosiin, kaikilla on kangaskassit mukana kauppareissuilla. Ekologinen vaihtoehto tuli kauppoihin jo 2000-luvun alussa, samaan aikaan muovikassiveron kanssa, ja oli valtaisa menestys.
Muovikassit ovat äärimmäisen epätrendikkäitä muuallakin maailmassa. Suomessa elintarvikekaupan kilpailun puute ja ihmisten heräämättömyys estää saman kehityksen tai ainakin jarruttaa sitä tehokkaasti. Eiköhän maan ainoan muovikassitehtaan kanssakin ole kaupan keskusliikkeillä joku rahakas sopimus. Hyviä vaihtoehtoja ei kaupan kassalla kuitenkaan ole. Biohajoava muovi ei kestä käyttöä, paperikassista katkeavat kahvat ja kestokasseja ei yleensä ole tarjolla. Jos on, ne ovat rumia. Kassin pitäisi kestää sekä käyttöä että katsomista monta vuotta, jotta se olisi oikeasti ekovaihtoehto.
Onneksi kierrätys on sentään vihdoin saapunut kerrostalomme roskakatokseen. Biojäte ja paperi saivat ensin omat astiansa, sitten saapuivat keräyskartonki- ja mystinen energiajaeastia, jonka täyttöohjeet piti lukea moneen kertaan. Naapuritkin olivat vilpittömän innostuneita – puhuttiin pihalla, miten palkitsevaa on nähdä kuinka vähän sitä sekajätettä enää jää. Onhan se ilahduttavaa. Surullista taas on se, että tähän pääseminen on vienyt niin kauan. Jäteongelma ei kuitenkaan ole uusi asia.
Dublinissa parkkihallin rampissa oli rivissä seitsemän sievästi eri väristä roska-astiaa. Sen sijaan ymmärrettävät opasteet olivat jääneet tekemättä. Tutkimatta netistä astioiden värikoodeja, ei varmasti tiennyt mihin mitäkin olisi pitänyt laittaa. Irlantilaisia ei kiinnostanut. Suurin osa talon asukkaista laittoi roskat vain siihen astiaan missä sattui olemaan tilaa tai mikä oli lähinnä. Ainoastaan lasinkeräys oli avautunut. Se myös täyttyi nopeimmin: viikonlopun jälkeen astia oli aina kukkuroillaan ja sen vierellä aaltoili ylijäämäpullojen meri. Irlantilaiset ovat janoista kansaa.
Asian tullessa puheeksi kaikki sanoivat tietävänsä, että ‘samaan kasaan ne menee kaikki kuitenkin ja samalla autolla sinne viedään’. Yleinen käsitys oli siis, että kierrätys oli pelkkä kulissi, jolla toteutettiin jotakin poliitikkojen keksimää EU-direktiiviä, jonka jalkauttamisella saatiin Brysselistä rahaa ja, että roska-auto vei kaiken kuitenkin samalle kaatopaikalle. Oli siis yhdentekevää lajitteliko niitä jätteitä vai ei. Tässä yhteydessä on pakko mainita, että irlantilaisten syvä epäluottamus EU-hallintoa tai mitä tahansa viranomaisia kohtaan on jo historiallista perua, mutta en myöskään pystynyt todistamaan väitettä vääräksi.
Ainoa todistetusti loppuun asti toimiva kierrätysjärjestelmä oli Romaniassa. Sekajäteastia (muovipulloille oli oma pisteensä) oli avonainen betonikaukalo kerrostalojen välissä. Mustalaiset kävivät hevoskärryineen päivittäin tutkimassa sen sisällön. Ruoka päätyi eläimille, metalli myyntiin ja kaikki käyttökelpoinen varmasti uusiohyötykäyttöön. Loput, mikä siis säkkien penkomisen jälkeen oli vielä jäljellä, söivät nälkäiset kulkukoirat. Näin jokaisella on ekosysteemissä oma korvaamaton paikkansa ja kananluista jää lopulta jäljelle vain tupsahdus sekarotuisen kulkukoiran biokaasua.
Muovikassit ovat äärimmäisen epätrendikkäitä muuallakin maailmassa. Suomessa elintarvikekaupan kilpailun puute ja ihmisten heräämättömyys estää saman kehityksen tai ainakin jarruttaa sitä tehokkaasti. Eiköhän maan ainoan muovikassitehtaan kanssakin ole kaupan keskusliikkeillä joku rahakas sopimus. Hyviä vaihtoehtoja ei kaupan kassalla kuitenkaan ole. Biohajoava muovi ei kestä käyttöä, paperikassista katkeavat kahvat ja kestokasseja ei yleensä ole tarjolla. Jos on, ne ovat rumia. Kassin pitäisi kestää sekä käyttöä että katsomista monta vuotta, jotta se olisi oikeasti ekovaihtoehto.
Onneksi kierrätys on sentään vihdoin saapunut kerrostalomme roskakatokseen. Biojäte ja paperi saivat ensin omat astiansa, sitten saapuivat keräyskartonki- ja mystinen energiajaeastia, jonka täyttöohjeet piti lukea moneen kertaan. Naapuritkin olivat vilpittömän innostuneita – puhuttiin pihalla, miten palkitsevaa on nähdä kuinka vähän sitä sekajätettä enää jää. Onhan se ilahduttavaa. Surullista taas on se, että tähän pääseminen on vienyt niin kauan. Jäteongelma ei kuitenkaan ole uusi asia.
Dublinissa parkkihallin rampissa oli rivissä seitsemän sievästi eri väristä roska-astiaa. Sen sijaan ymmärrettävät opasteet olivat jääneet tekemättä. Tutkimatta netistä astioiden värikoodeja, ei varmasti tiennyt mihin mitäkin olisi pitänyt laittaa. Irlantilaisia ei kiinnostanut. Suurin osa talon asukkaista laittoi roskat vain siihen astiaan missä sattui olemaan tilaa tai mikä oli lähinnä. Ainoastaan lasinkeräys oli avautunut. Se myös täyttyi nopeimmin: viikonlopun jälkeen astia oli aina kukkuroillaan ja sen vierellä aaltoili ylijäämäpullojen meri. Irlantilaiset ovat janoista kansaa.
Asian tullessa puheeksi kaikki sanoivat tietävänsä, että ‘samaan kasaan ne menee kaikki kuitenkin ja samalla autolla sinne viedään’. Yleinen käsitys oli siis, että kierrätys oli pelkkä kulissi, jolla toteutettiin jotakin poliitikkojen keksimää EU-direktiiviä, jonka jalkauttamisella saatiin Brysselistä rahaa ja, että roska-auto vei kaiken kuitenkin samalle kaatopaikalle. Oli siis yhdentekevää lajitteliko niitä jätteitä vai ei. Tässä yhteydessä on pakko mainita, että irlantilaisten syvä epäluottamus EU-hallintoa tai mitä tahansa viranomaisia kohtaan on jo historiallista perua, mutta en myöskään pystynyt todistamaan väitettä vääräksi.
Ainoa todistetusti loppuun asti toimiva kierrätysjärjestelmä oli Romaniassa. Sekajäteastia (muovipulloille oli oma pisteensä) oli avonainen betonikaukalo kerrostalojen välissä. Mustalaiset kävivät hevoskärryineen päivittäin tutkimassa sen sisällön. Ruoka päätyi eläimille, metalli myyntiin ja kaikki käyttökelpoinen varmasti uusiohyötykäyttöön. Loput, mikä siis säkkien penkomisen jälkeen oli vielä jäljellä, söivät nälkäiset kulkukoirat. Näin jokaisella on ekosysteemissä oma korvaamaton paikkansa ja kananluista jää lopulta jäljelle vain tupsahdus sekarotuisen kulkukoiran biokaasua.
Kommentit
Lähetä kommentti