tiistai 19. toukokuuta 2009

Kuoppaisella tiellä

Lauantain Helsingin Sanomien pääkirjoitus suomalaisesta rasismista oli älykäs, asiallinen ja sanasta sanaan surullisen totta. Se herätti ajatuksia ja mielenkiintoisia reaktioita.

Suomalaisten kyky edes sietää ihmisiä - suvaitsemisesta puhumattakaan -, jotka poikkeavat ihonväriltään, ulkonäöltään tai kieleltään kantaväestöstä on vielä hyvin ohutta.

Myös suomalaisten kritiikin sietokyky on poikkeuksellisen heikko, varsinkin jos arvostelu kohdistuu johonkin, jonka koetaan osuvan jotenkin suomalaisuuteen. Rasismisyyte on ansaittu – Suomi ei ole ystävällinen tai suvaitsevainen maa, ei vielä. Siksi käyttäytymiseen kohdistuvaa kritiikkiä on syytä esittää julkisesti. Tämä tapaus on erityisen ruma, koska siinä aikuinen kohteli kaltoin lasta.

Toinen ikävä huomio on maahanmuuttajiin liittyvistä aiheista välittömästi syntyvä ilkeäsävyinen nettikeskustelu. Tulee mieleen sananlasku koirasta, johon keppi kalahtaa. Monikulttuurisuuskriitikoiksi salonkikelpoisesti nykyään itseään kutsuvat rasistit ovat vieraantuneet todellisuudesta niin kauas, etteivät edes tiedä miltä Suomi nykyään näyttää. Kuten pääkirjoituskin totesi, tämä on jo monikulttuurinen maa. Miten voi vastustaa jotain, joka on jo tapahtunut?

Oikeassa maailmassa pitää opetella tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Me olemme sitä paitsi kaikki vähän erilaisia. Mitään homogeenista, pellavapäistä Suomen kansaa ei ole koskaan ollutkaan. Nämä räyhäävät kansallisuusintoilijat, jotka tuntuvat vihaavan erityisesti tummaihoisia pakolaisia, elävät omituisessa totalitaarisessa fantasiamaailmassa, jossa voi muka valita minkänäköisiä ihmiset ympärillä ovat ja mitä he tekevät. Yksinkertaisimmat syyttelevät lehtiä, jotkut epäilevät jopa, ettei koko junasta tönimis -juttua ole tapahtunutkaan.

Radio Suomen kuuntelijoilta kysyttiin, puuttuisivatko he rasistiseen käyttäytymiseen. Monessa muussa Euroopan maassa olisi kysytty, miten puutut rasistiseen käytökseen.

Syyllisiä ovat myös kaikki ne, jotka katsovat toiseen suuntaan. Välinpitämättömien suuri määrä tarkoittaa sitä, ettei suomalaisiin voi luottaa. Jos joutuu pulaan, on selvittävä yksin. Meidät on opetettu olemaan hiljaa, siksi kai emme uskalla avata suutamme, vaikka useimpien järki sanoisikin, että nyt pitäisi tehdä jotain.

Myös täysin luokatonta käytöstä siedetään liikaa. Parasta järjestyksenvalvontaa ja turvallisuuden tunteen luomista olisi yhteisön sisäinen kontrolli. Suomessa yhteisöä ei ole, on vain individualismia. Jokainen on omillaan. Humalaakin pidetään lieventävänä, ei raskauttavana seikkana ja yhä humalaisten sekoiluille nauretaan.

Jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen rauhaan ja koskemattomuuteen. Kaikilla lapsilla rodusta ja ihonväristä riippumatta on lisäksi oikeus odottaa aikuisilta suojelevaa ja vastuullista käyttäytymistä.

Ei ole edes kysymys rasismista tai maahanmuutosta, vaan siitä miten aikuisten tulisi käyttäytyä. Nainen, joka tönittyä tyttöä auttoi, ei ole mikään sankari – hän käyttäytyi vain normaalisti, niin kuin kaikkien pitäisi. Martin Luther Kingin kuuluisin sanoin: "We will have to repent in this generation not merely for the hateful words and actions of the bad people but for the appalling silence of the good." Meillä on vielä pitkä matka kuljettavana sivistyksen kuoppaisella tiellä.

2 kommenttia:

  1. Luin blogisi ja olen samaa mieltä useimmista asioista kanssasi. Olen itse asunut vuosia (on-off) ulkomailla ja tänne Suomeen on aina vaikea sopeutua, vaikka täällä kyllä moni asia onkin paremmin kuin muualla.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista. Moni asia on hyvin, se on totta ja pitää tietysti muistaa sekin. Yritän kovasti löytää positiivisia puolia etten vain valittaisi.

    VastaaPoista