It’s a long way to Chapelizod

Kauanhan se vei. Muutimme Irlannista Suomeen tammikuussa 2007 tuttia imevä mytty kainalossa ja vasta nyt palasimme takaisin. Ensimmäistä kertaa. Se mytty, johon tutustuin National Maternity Hospitalin käytävällä, ehti täyttää kolmetoista ennen kuin pääsi katsomaan synnyinmaataan taas. Ja sitä kuuluisaa kotikaupunkia, josta on kuullut tuhat ja yksi tarinaa. Niin siinä vain kävi. 

Ensimmäisenä päivänä tilasimme ihan ensimmäiseksi Fish&Chipsit Kingfisherissä ja ajoimme sen jälkeen bussilla 66 Chapelizodiin tarkastamaan entisen kotitalon. Kaikki näytti ihan samalta, vaikka talo oli silloin uudenkarhea. Kiipesimme tuttua polkua hautausmaan vierestä Phoenix Parkiin ja löysimme peuralauman pienen metsikön laidasta. Laumanjohtaja tervehti meitä matalalla kurkkuäänellä. Mutaisin kengin ajoimme takaisin keskustaan. Kaikki muukin näytti tutulta – talot, bussit, ihmiset, pubit. Ihan kuin olisimme vasta lähteneet, korkeintaan muutama kuukausi sitten.

Täyteen ahdetussa pubissa tapasimme IT-ystävän, joka tiesi kertoa miksi kaikki näyttää samalta. Kaikilla menee Dublinissa taas hyvin. Pelkästään Facebook työllistää 8000 ihmistä, siksi ravintolat ovat täynnä ja vuokrat pilvissä. Ihan niinkuin 2006. Mutta välillä talous kyykkäsi oikein kunnolla. Toiset lähtivät maasta, toiset jäivät rakentamaan uutta alkua. Irlantilaiset eivät jää murehtimaan. Eikä ratkaisuksi tarvinnut edes keksiä uusia ideoita – kohtuullinen verotus toimi edelleen. Nyt Dublinissa asuvat ystävämme Google, Amazon ja eBay. 

Matkustimme erittäin hyvään aikaan. 13 vuoden aikana parempaa ajoitusta ei olisi voinut osuakaan. Nyt pubit ovat kiinni ja koko saari korona-arestissa, niin kuin muutkin. Mutta julmempaa rangaistusta ei sosiaalisille irlantilaisille voisi keksiä kuin omaan kotiin lukitseminen. Siellä kuollaan mieluummin nälkään kuin suljetaan pubien ovet. Se ei ole ollut mikään kevyt poliittinen päätös. Talous notkahtaa, mutta ei tarvitse olla kovin kummoinen ennustaja veikatakseen, että Irlannissa katuojasta noustaan nopeammin kuin muualla. Sitäpaitsi maahan tulee 9 miljoonaa turistia vuodessa, kunhan vain pubit ovat auki.

Miksi paluu vei niin kauan? Ensin kuulimme Irlannista vain surullisia uutisia, sitten lakkasimme seuraamasta niitä. Ensin olisi tehnyt kipeää palata takaisin. Sitten ei ollut rahaa matkustaa tai piti mennä johonkin muualle. Irlanti jäi ja unohti meidät, mutta ei meiltä unohtunut. Odotin kuitenkin tunteikkaampaa jälleennäkemistä. Luulin kyynelehtiväni jo lentokentällä nähdessäni ensimmäiset pisamat, mutta ei niin käynytkään. Kaikki vain hymyilytti, hassu aksentti, koomiset värit ja sää, josta ei ikinä tiedä mikä vuodenaika on menossa. Irlanti ei ole maa, johon tullaan itkemään vaan nauramaan.

Haikeaa oli vain takaisin lähteminen. Olin nimittäin sattumalta poiminut meille uskomattoman hotellin, joka sattui olemaan myös kaupungin vanhin. Kuulin sen omistajalta itseltään. Castle Hotelin sokkeloiset käytävät on päällystetty paksulla irlantilaisella ystävällisyydellä ja sisustettu seikkailumielellä. Se sai kriittisiltä lapsiltakin täydet pisteet, mikä on aika saavutus. Kun matkustaa kaupunkiin, jossa on aikomus muistella vanhoja aikoja, on parasta asua viktoriaanisessa talossa, jossa ei yhtenäkään aamuna ole ihan varma löytääkö aamiaiselle samaa reittiä kuin edellisenä päivänä.