Pinaattijäätelöä, anyone?

Saimme vieraita Romaniasta. Kapsäkkeineen kylään tupsahtivat heinäkuussa anoppi ja kaksi serkkutyttöä, jotka eivät ole ennen käyneet Suomessa. Oli ehkä jo aikakin. Visiitti oli monella tavalla kovasti toivottu ja odotettu. Sitä en osannut kuitenkaan ennakoida, että isoäiti matkustaisi kuin Venäjän Federaation presidentti, bagaaz täynnä ruokia. Vaatteiden ja runsaiden tuliaisten seasta kaivettiin pitkiä ja lihaisia makkaroita, porsaanpaistia, kinkkua, savujuustoa sekä lukuisia pussukoita yrttejä ja mausteita. Erittäin romanialaista. 

Meillähän eletään jonkinlaisessa kahden kulttuurin kuplassa, jossa tavat ja ruokalajit ovat vuosien varrella iloisesti sekoittuneet. Itse emme enää tunnista koko asiaa. Niinpä vieraiden ruokahuolto aiheuttikin suurimman yllätyksen. Tarjosimme tietysti karjalanpiirakoita ja ruisleipää, joita maistettiin varovasti näykkien. Sen sijaan omien lasten suuri herkku, omatekoiset pinaattiletut herättivät kauhunsekaista pelkoa. Samoin lohikeitto, jota kumpikaan tytöistä ei suostunut edes maistamaan. Tekemäni pasta carbonara sentään kelpasi, jotenkin. Isoäiti oli sittenkin eväsmakkaroineen ennakoinut tilanteen oikein. 

Muuten vierailu sujui mainiosti ilman suurta draamaa. Kävimme Korkeasaaressa, Suomenlinnassa ja ah, ihanissa ostoskeskuksissa. Linnanmäen vuoristoradassa piti ajaa yhdeksän kertaa ennen kuin päästiin kotiin vähän ennen sulkemisaikaa. Vein koko jengin Fiskarsiin ja Tammisaareenkin. Matkalla ostimme jäätelöt. Kysyin vierailta osuiko hyvä valinta. Kyllä osui. Tytöt sanoivat poimineensa tutut jäätelöt, joita he syövät kotonakin. Kaikista mahdollisista jäätelöistä ja mauista, joita kylläisessä suomalaisessa pakastealtaassa makailee. 

Muistan omasta lapsuudesta retken Ruotsiin. Suurin riemun aiheeni Tukholmassa oli maistaa kummallisen väristä (sinistä) limua ja syödä mahdollisimman monta raketinmuotoista mehujäätä. Ostin taskut täyteen purkkaa, makuja joita ei Suomesta saanut. Olen tosin myöhemminkin ollut vähemmän turvallisuushakuinen ja työntänyt pääni liian moniin paikkoihin, joita ulkoasianministeriö tai äiti ei olisi suositellut. Mutta me olemme kaikki erilaisia. 

Omat lapset olivat ihmetelleet samaa, vaikka hekin osaavat olla nirsoja ruokien kanssa. Heillä olikin asiaan toinen näkökulma. Heidän mielestään oli äärimmäisen väärin, että heille on vuosikausia syötetty Romaniassa kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä kysymättä koskaan mitä he halusivat syödä. Kukaan ei ole huomioinut, että jokin ruoka voisi olla liian eksoottista tai epäsuomalaista. Ei, me emme ole matkustaneet ulkomaille omien makkaroiden kanssa. Heidän on täytynyt maistaa kaikkea ja toisten ei tarvitse maistaa mitään. Erittäin epäreilua, kuulemma. 

Yritän silti ymmärtää vieraitamme. He ovat matkustaneet vähemmän, ehkä ihan eri tavalla. Vanhemmat eivät ole vieneet edes kiinalaiseen syömään, museoista ja teatterista puhumattakaan. He eivät ole olleet turisteja. Kaikki on aina ollut tuttua ja turvallista kuin valkoinen leipä ja meijerivoi. Siinä on hyvä puolensa. Tytöillä ei ollut mitään ennakko-odotuksia siitä, mitä Suomessa pitäisi tehdä tai nähdä. He olivat vain sukuloimassa. Ehkä tästä matkasta jää silti mieleen joitakin juttuja, pieniä siemeniä, joista sitten itää hiukan lisää rohkeutta ja uteliaisuutta. Ainakaan lentämistä ei tarvitse enää jännittää. Ehkä pinaattilettuja uskaltaa joskus jopa maistaa. 

Silti ensi kerralla tarjoan romanialaisille vieraille maksalaatikkoa ja mustia makkaroita tai petteripunakuonoa puolukkahillon kanssa, ihan kiusallani. Ja on pakko maistaa.