Kovakantiset kohtalotoverit
Kärsivällisesti minua on odottanut Pete Townshendin elämäkerta Kuka olen. On odottanut jo joulusta 2016. Olen tosin katsonut kirjan kuvat. Halusin alunperinkin tietää vain mitä siinä kerrotaan bändin mukana kiertäneestä irlantilaisesta boheemirunoilijasta, jonka tapasin kerran pubissa. Vanhan ukon jutut kuulostivat vähintäänkin kummallisilta, ehkä jopa keksityiltä. Hän väitti olleensa The Who -yhtyeen ns. viides jäsen. Annoin kuitenkin osoitteeni, kun herra kohteliaasti pyysi. Seuraavalla viikolla sain postia. Kirjeessä oli kopio The Whon Helsingin konsertin lehti-ilmoituksesta vuodelta 1969. Sorry. En ollut oikeastaan kiinnostunut Pete Townshendistä, vain hänen boheemista ystävästään.
Amerikkalainen toimittajatuttu julkaisi muutama vuosi sitten kirjan Boozehound, jossa hän kertoo seikkaperäisesti juomistaan drinkeistä ja niihin liittyvistä tarinoista. Washington Postin kolumnistin kokemuspiiri on laaja ja kosteita tarinoita riittää. Tilasin kirjan heti ja aloin innolla lukea. Loppuun asti en ole jaksanut. Ei kirjassa mitään vikaa ole. Kirjoittaja on aiheestaan innostunut, kieli värikästä ja tarinat hauskoja. Mukana on drinkkireseptejä, joten kuivaa lukemisen ei tarvitsisi olla. Aihepiiri ei vain vienyt mukanaan. Ehkä siinä on jotain samaa kuin lukisi keittokirjaa vaikkei koskaan aikoisi laittaa ruokaa. Mutta tuttujen kirjoittamia kirjoja ei viedä divariin.
Salman Rushdien Keskiyön lapset odottaa myös. Jotkut kirjat luetaan ahmien. Ne vievät lukijansa lähes fyysiselle matkalle maailmaansa, eivätkä päästä otteestaan kansien sulkeuduttuakaan, ylisti Vesa Sisättö Kumppani-lehdessä samoihin aikoihin kun matkailin Intiassa. Kuulostaa pelottavan hyvältä, mutta kannet eivät ole avautuneet. Ehkä päätin jo Intiassa lukea kirjan. Salman Rushdien Jaguar Smile on yksi suosikeistani, olen ahminut sen moneen kertaan. En keksi laiskuuteeni mitään muuta syytä kuin Keskyön lapsien paksuus, 571 sivua. Lukematta on jäänyt myös Saatanalliset säkeet, vaikka siinä on vain 558 sivua. Ehkä sekin olisi kahlaamisen arvoinen, mutta matkalle ei ole tullut lähdettyä.
Vastaava kohtalo on ollut Orhan Pamukin Mustalla kirjalla. Pölyssä. Käydessäni mystisessä Istanbulissa, lupasin itselleni lukevani Pamukia heti kun pääsen kotiin. Siitä on aikaa. Kirjassa nuori juristi Galip lähtee etsimään kadonnutta vaimoaan. Hän päätyy vaimon veljen asuntoon, joka on tyhjänä. Mies jää oleilemaan sinne ja alkaa vähitellen elää vaimonsa veljen elämää ja kirjoittaa lehtijuttuja tämän nimellä. Tarina kuulostaa edelleen huikean hienolta, pidän siitä vaikken ole lukenut riviäkään. Se kuulostaa juuri sellaiselta kirjalta, josta olisi jännittävää sivulauseessa vihjata muille kuin mystisestä salaisuudesta. Etkö ole lukenut Mustaa kirjaa? Etkö tosiaan? Suosittelen sitä sinulle.
Hyllyssä pötköttää myös Curzio Malaparten Iho. Se ei ole neitseellisen koskematon – vanha kulunut kirja on varmasti plärätty moneen kertaan, kannetkin todistavat. Minä en sitä ole kuitenkaan avannut. Jostain syystä se silti nauttii selittämätöntä kunnioitusta ja ehkä siksi on jäänyt koskemattomaksi. En muista mitä luin, mutta epäilen Tommi Melenderin kirjoittaneen Malapartesta jotakin eksentrisen ylistävää. Nimi on jäänyt siksi mieleen ja kun kirja osui kohdalle kirjaston löytöhyllystä, poistuin se povitaskussa kotiin. En tiedä miksi minun pitäisi lukea italialaista fasistia. Lukemattomissa teoksissa on aina se vaara, ettei tiedä yhtään mitä ne sisältävät ja kylään voi tulla joku lukeneempi vieras, joka tekee kirjahyllyn perusteella harhaanjohtavia olettamuksia omistajan sielunelämästä ja arvomaailmasta.
P.S. Rutto on vielä kesken, mutta lupaan lukea sen loppuun vaikka kirjastokaranteeni päättyisikin. Ainakin teen parhaani.
Kommentit
Lähetä kommentti