Peljätkää edes vähän

Ja tapahtui niinä päivinä, että verottajalta kävi käsky, että koko firma oli konkurssiin pantava. Ja sillä seudulla oli lakimiehiä vartioimassa yrityksiä ja he menivät ja irtisanoivat mainostoimiston viimeiset työntekijät, jotka peljästyivät suuresti, vaikka tämä toki olikin ollut ennustettavissa. Herrat mustissa puvuissaan sanoivat: “Älkää peljätkö, sillä teille maksetaan palkat konkurssipesästä.” Ja niin tapahtui. 

Tämä tarina on tosi ja hiljattain toteenkäynyt, vaikka se saattaakin kuulostaa tutulta. Nyt kun vertauksin on alettu puhua, kerron toisenkin opettavaisen tarinan. Esikoulua suorittava poikani oli havainnut joulun alla miten yksi opettajista söi tarhassa yksin piparia. Tiukattuaan opettajalta miksei kaikille tarjottu, oli vastauksena ollut vain “noku”. Lapset olivat kuitenkin keksineet tavan hyötyä tilanteesta. Opettajan syötyä piparinsa, he nyppivät huomaamatta pöydältä murut suihinsa ja onnistuivat toistamaan temppunsa useana päivänä. 

Murujen syömisestä tulee taas mainostoimistomaailma mieleen. Olen tyytyväinen siihen, että olen saanut murutaloudesta ainakin hetkellisen hengähdystauon ja nautin siitä täysillä. Markkinointibudjettien tähteillä siellä on eletty monta vuotta, eikä se ole ollut mitenkään kivaa. Mikään ei ole ollut kivaa. Mikään ei ole saanut maksaa mitään eikä halvalla ole koskaan saanut hyvää. Hyvä taas ei ole kiinnostanut ketään. Onko koko yhteiskunta joutunut murutalouteen, jossa eletään velaksi ja toisten tähteillä saamatta itse mitään toimivaa aikaan? Operoidaan mieluummin strategiatasolla. 

Meitä työttömiä on yli 200 000. Tiedän itsekin aika monta tuttua, jotka eivät löydä joko sitä mitä hakevat tai eivät haluakaan löytää. Yleisesti ottaen työelämässä ei ole kai kellään kovin mukavaa nykyään. On hiukan huolestuttavaa ajatella, että en ole ainoa parhaassa työiässä oleva, joka iloisena jättäytyy työelämän ulkopuolelle ja pitää sitä sekä kannattavampana että mielekkäämpänä kuin työntekoa. Ongelmahan ei ole se, ettei olisi tehtävää vaan, se ettei työn tekeminen enää kannata. Kuka meidän velkamme lopultaa maksaa? Huolestuttaako se edes ketään?

Olin paikalla marraskuussa kun Risto Siilasmaa saatteli jäähallissa juhlallisesti Nokian matkapuhelinyksikköä viimeiselle matkalleen. Tilaisuus oli harras. Siilasmaa puhui kauniisti edesmenneestä, ylisti sukua ja lähipiiriä ja muisteli parhaita hetkiä. Mutta puhe oli ulkoaopetellun kuuloista. Hän eläytyi kansalliseen suruun kuin leipääntynyt pappi tai maakuntateatterin eläkettä odottava näyttelijä. Kyse oli näytelmästä, jossa esitetään rahasta käsikirjoituksen mukaisia rooleja eikä kenenkään tarvitse yrittää edes olla erityisen uskottava, kunhan sanoo mitä on sovittu. Tai mistä maksetaan. Läksin parin tunnin jälkeen mieluummin kotiin. 

En tiedä miltä nokialaisista on tuntunut tehdä töitä yksikössä, jonka kannattavuus on tahallisesti romutettu sopivan myyntihinnan saavuttamiseksi. Sen sijaan tiedän hyvin, miten motivoivaa on olla firmassa, joka ajetaan ojaan. Tiedän, miltä tuntuu olla mukana kuvaelmassa, jossa mikään ei ole sitä mitä sen sanotaan olevan. Tiedän, miltä tuntuu kun ei tiedä onko hyvien vai pahojen puolella, mutta on ikävä epäilys että puoli on kuitenkin väärä. On varmaankin aika tehdä jotain muuta.