En herne igen

Hernekeitto on perinteinen kansallisruoka, jossa on herneitä ja savulihaa. Toisten mielestä sekaan laitetaan myös sinappia. Aina jonkun mielestä sattumia on joko liikaa tai liian vähän. Syystä, jota en tiedä, hernekeittoa tarjotaan aina torstaisin. Maahanmuuttajatuttuni, jolla on Helsingissä oma ravintola, tekee samoin. Jälkiruoaksi lounaslistalla on pannukakkua ja hilloa ja olen ihan varma, ettei hänkään tiedä miksi juuri torstaisin. Hän toimii kuten maassa on tapana.

Se alkoi lottovoitosta, jatkui herneellä ja prinsessalla ja appelsiinilla ja yhtäkkiä meillä on keitettynä aikamoinen soppa. Aihe - rasismi Suomessa - on ikävä ja todellinen ja siitä pitäisi keskustella vakavasti. Kuitenkin se mitä on syntynyt on valtaisa julkinen väittely siitä, onko Umayya Abu-Hanna keksinyt kurjat kokemuksensa itse, onko Ulla Appelsin poterosuomalainen ja miksi Ruben Stiller puolustaa palestiinalaista, vaikka on itse juutalainen ja onko Hollanti muka parempi maa. Huhuu? Mihin se alkuperäinen ongelma katosi?

Ongelma ei ole varsinaisesti vain rasismi, vaan huono käytös yleisemmin. Siihen syyllistyy hämmentävän suuri joukko ihmisiä jokapäiväisessä kanssakäymisessä. Suomessa ei osata huomioida toisia ihmisiä, ei olla kohteliaita eikä tuntea empatiaa. Suomessa ei myöskään osata ottaa vastaan kritiikkiä. Tästä olen hankkinut runsaasti omakohtaista kokemusta. Asuttuani ulkomailla koin erityisen arvokkaana sekä sen, että näin Suomen ulkopuolisen näkökulmasta ja sen, että opin valtavasti kaikkea mielenkiintoista elämällä ja tekemällä töitä erilaisissa kulttuureissa. Yritin kertoa siitä varovaisesti muillekin.

Opettavaisista kokemuksistani ei kukaan Suomessa ole ollut hitustakaan kiinnostunut. Jossakin vaiheessa lakkasin puhumasta aiheesta, koska siihen suhtauduttiin juuri niin kuin Abu-Hannan rasismikokemuksiin. Virallinen totuus on, ettei Suomea parempaa maata ole, missään ei osata niin paljon kuin meillä ja kaikkien pitäisi tulla tänne katsomaan miten asiat tehdään oikein. Missään ei ole mitään vikaa. Jos päinvastaisia mielipiteitä on, niistä ei sovi puhua. Niitä paheksutaan, väheksytään ja ne kielletään. Kriittinen keskustelu tästä maasta on totaalisesti non grata, aloittaa sen suomalainen tai joku muu.

Siksi aloitin alunperin tämän bloginkin.

Nyt käytävässä kiivashenkisessä nettikeskustelussa väitellään rasismin olemassaolosta. Osa keskustelijoista ei ole koskaan törmännyt rasistiin, toiset ovat nähneet heitä päivittäin ratikassa tai metrossa. Todellisuudessa me kaikki tunnemme heidät oikein hyvin, moni peilistä, joten miksi kaunistella asiaa. Minun perheessäni ja ystävissäni on paljon ihmisiä, jotka vihaavat ja väheksyvät jotakin vähemmistöä ihan avoimesti ja ylpeinä mielipiteistään. Suvussa on varmaan enemmän kuin haluan edes tietää. Tietenkään en pidä siitä, mutta en minä silti voi heidän ahdasmielisiä näkemyksiään kieltää tai estää.

Maahanmuuttajaystävissäni on rasisteja. Hernekeittoa tarjoava ravintolanomistaja kertoi äänestävänsä perussuomalaisia. Hän suhtautuu kriittisesti maahanmuuttoon ja kokee olevansa samalla linjalla kuin ne suomalaiset, joiden mielestä ulkomaalaisia on täällä jo tarpeeksi. Hän on siis itse ulkomaalainen. Todellisuus on hämmentävä. Myös suomalaisilla on pitkät perinteet mustalaisten ja saamelaisten syrjimisessä. Onneksi meillä on Ruben Stiller ja Wali Hashi. Joku sentään vielä näkee missä mennään ja osaa ilmaista sen järkevästi. Kiitos siitä.

Minulle on muuten ihan samantekevää mitä uskontokuntaa Stiller edustaa tai missä Abu-Hanna on viettänyt lapsuutensa. Tai minä päivänä hernekeittoa syödään.