maanantai 26. syyskuuta 2011

KVG:n arkistoissa

Vietin offline-viikonloppua maaseudulla luonnon rauhassa. Tulin ajatelleeksi herroja Larry Page ja Sergey Brim. En pidä siitä, mitä he ovat tehneet minun maailmalleni. Ennen tiedon hankkiminen oli työtä, parhaimmillaan seikkailu vailla vertaa. Vähintäänkin se vei aikaa, oli metodi mikä tahansa. Enää ei tarvitse matkustaa kaukaisiin paikkoihin, ei penkoa arkistoja, ei aivastella pölyä divareissa eikä edes lukea kirjoja. Kaikki tieto löytyy googlaamalla ja jos ei löydy, se ei ole löytämisen arvoista eikä sen etsimiseen kannata käyttää aikaa. Niinhän siihen suhtaudutaan.

Ilman hakukoneita, tai käytännössä ilman Googlea, meistä kaikista tulee uusavuttomia tumpeloita, jotka osaavat hädin tuskin lämmittää maksalaatikon mikrossa. Googlettomuutta vakavampaa on vain se, että nettiyhteys puuttuu kokonaan. Siksi pääsinkin nauttimaan harvinaisesta seikkailusta. Kun yhteys ei modeemin vaihtamisen jälkeenkään alkanut toimia, soitin epätoivoisena Soneralle. Pujoteltuani kolme minuuttia puheohjattujen robottivastausten labyrintissa, onnistuin tavoittamaan ihan oikean ihmisen, kun tekninen tuki vastasi puhelimeen.

Selitin, ettei nettiyhteys toimi ja että ongelma liittyy modeemiin. Kuului ankaraa naputtelua ja sitten tytönääni sanoi löytäneensä netistä googlaamalla käyttöohjeen saamaani laitteeseen. Ohjeen mukaan voisin alustaa modeemin ja sitten se varmasti toimii niin kuin pitääkin. Jos siis pääsisin nettiin lukemaan ohjeita opastaakseni itseäni korjaamaan vian itse. Kiittelin nöyrästi saamastani oivallisesta neuvosta ja kysyin mihin voisin jättää palautetta Soneran tarjoamasta avusta. Löydän tietysti lomakkeen itsekin googlaamalla. Katsoin huvikseni käyttöohjetta – hiphei – dokumentissa on 198 sivua.

Nyt on pakko kertoa sekin, miksei nettiyhteys toimi. Minulle soitettiin viikko sitten Helpsonilta ja luvattiin neuvoa asentamaan Soneran aikoinaan ilmaiseksi lähettämä digiboksi. Suostuin uteliaisuudesta, mikä osoittautui vakavaksi virheeksi. Vähän toista tuntia myöhemmin tv ei edelleenkään toiminut, mutta tekninen tuki oli onnistunut sekoittamaan sekä modeemin että nettiyhteyden. En kiitellyt. Pahoittelujen kera sain numeron, johon voisin soittaa ja johon en tule soittamaan, koska kukaan ei kuitenkaan vastaa. Tätä kutsutaan Suomessa tekniseksi tueksi ja Soneralla ilkeävät nimittää sitä palveluksi.

Ongelma on edelleen ratkaisematta. Samoin kuin VR:n vuosisadan lippu- ja verkkokauppauudistus, joka kertoo tämän hetken kotimaisesta it-osaamisesta enemmän kuin tuhat hakusanaa. Aloittaessani uudessa työpaikassa sain olosuhteiden pakosta ratkoa tietotekniset ongelmat itse. Koneeni oli päivässä siivottu edeltäjän sotkuista toimintakuntoon, softat asennettu ja tulin samalla ratkaisseeksi fonttiongelman, jota toisessa firmassa oli pohdittu yli vuosi. Kukaan kolmesta it-henkilöstä ei koskaan onnistunut siinä, eikä ihan rehellisesti sanottuna kovin paljon muussakaan. Se oli silti heidän työtään.

Minulla taas on käytössäni ihan sama työkalu kuin kaikilla muillakin: se pirun Google ja netin lukuisat yhteisöpalvelut. Sen lisäksi on parikymmentä vuotta itsehankittua oppia Applen laitteista. Kokemus opettaa. Myös jättämään it-ihmiset rauhaan ellei ole ihan pakko. Yhdessä työpaikassa oli yleisesti tiedossa, että varmin keino saada oma tietokone perusteellisesti solmuun, oli pyytää paikalle atk-tukihenkilö. Niinpä tämä sai istuskella levollisesti omassa hytissään siinä uskossa, että kaikki toimii mainiosti ihan omalla painollaan.

Luulen, että monessa suomalaisessa firmassa noudatetaan samanlaista it-politiikkaa: on turvallisinta olla tekemättä mitään ja toivoa parasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti