Kiitos, ole hyvä ja anteeksi

Minun sukupolveni, 70-luvulla syntyneet, ovat täysin hukassa. Me emme osaa käytöstapoja, niitä ei ole koskaan opetettu. Peruskoulussa ei enää ollut kuria eikä sääntöjä ja kotonakin uskottiin ajan hengen mukaan vapaan kasvatuksen olevan avain onneen. Näperreltiin vain luovuutta kehittävillä puuleluilla. Voi olla, että käytöstavoista on joskus mainittu, mutta ehkä virhe on siinä, ettei niitä ole ehdottomasti vaadittu. 

Tämän kohtalokkaan valinnan seuraukset näkyvät nyt päiväkodissa, kun me olemme niiden pienten lasten vanhempia. Oman kokemukseni mukaan puolet tarhassa vastaan tulevista vanhemmista ei osaa edes tervehtiä. Ulkomailla asumisen jälkeen tämä havainto ensin hämmensi, sitten järkytti ja nyt pelottaa. Miten on mahdollista, että ihmiset ovat selviytyneet aikuisikään asti osaamatta muuta kuin ynähtää seinille katsellen kun joku sanoo kohteliaasti ‘huomenta’? Minkälaiset edellytykset näillä vanhemmilla on kasvattaa lapsistaan hyvin käyttäytyviä, kohteliaita ja huomaavaisia ihmisiä? 

En väitä olevani paljon viisaampi, en minäkään osaa teititellä. Pelastukseni on ollut kova, mutta antoisa siirtolaiselämä muualla, koska missään muussa maassa kuin Suomessa ei kai voi elää osaamatta edes alkeellisia käytöstapoja. Ei ainakaan pärjää kovin hyvin. Jos kiitos, ole hyvä ja anteeksi tuottavat suomalaisille vaikeuksia, siitä on melko pitkä matka sujuvakäytöksisyyteen kansainvälisessä mittakaavassa. Esimerkiksi sen ymmärtämiseen, että pitäisi olla ystävällinen niillekin ihmisille, joita ei tunne tai joista ei välttämättä edes pidä. Tai sen, ettei valinnanvaraa ole, koska se, että ei olisi ystävällinen, on niin epäkohteliasta, ettei se ole missään tapauksessa mahdollista. Vaikeaa? Suomalaiset vetoavat tässä kohtaa aina rehellisyyteen. Ehkä sitä arvostetaan Suomessa, suorapuheisuus on rohkeuden merkki. Aika huonoa valuuttaa se on muualla. 

Monissa tilanteissa pieni vilpillisyys on paljon viisaampaa, eikä siinä ole mitään pahaa. Liian rehellinen saa suoraselkäisen, mutta hölmön maineen. Meitä viedään sitten kuin pässiä narusta. Tavallisessa elämässä hiukan ‘epärehellinen’ hymy on sitä paitsi paljon miellyttävämpi kuin rehellinen jurottaminen. Ja tuskin se hiljaa oleminen kenellekään iloa tuottaa. Kun oman sukupolveni resurssit opettaa käytöstapoja ovat mitä ovat, lasten ainoa toivo on koulussa. Jos näistä ampumatragedioista olisi edes se hyöty, että herättäisiin keskustelemaan, mitä sen kaivatun yhteisöllisyyden pitäisi olla. Se on jäänyt poliitikkojen puheiden suosikkitermiksi, jota ei osata jalkauttaa käytännön tasolle. 

Näin se tapahtuu: sanotaan aluksi toinen toisillemme huomenta. Opetellaan ne kiitos, ole hyvä ja anteeksi ja jätetään kotiin se ‘oho’. Koulussa voisi olla paikallaan teititellä opettajia ja palauttaa se kunnioitus ja auktoriteettiasema, joka tuo turvallisuuden tunteen takaisin. Olisiko koulu-uudistuksen paikka? Vähintään opetushallitus voisi harkita uutta oppiainetta, joka voisi pelastaa seuraavan sukupolven. Meistä vanhemmista ei saata olla siihen.