Aikamatkustajan blogi

Ja tapahtui niinä päivinä, että verottajalta kävi käsky, että koko firma oli konkurssiin pantava. Ja sillä seudulla oli lakimiehiä vartioimassa yrityksiä ja he menivät ja irtisanoivat mainostoimiston viimeiset työntekijät, jotka peljästyivät suuresti, vaikka tämä toki olikin ollut ennustettavissa . Herrat mustissa puvuissaan sanoivat: “Älkää peljätkö, sillä teille maksetaan palkat konkurssipesästä.” Ja niin tapahtui.  Tämä tarina on tosi ja hiljattain toteenkäynyt, vaikka se saattaakin kuulostaa tutulta. Nyt kun vertauksin on alettu puhua, kerron toisenkin opettavaisen tarinan. Esikoulua suorittava poikani oli havainnut joulun alla miten yksi opettajista söi tarhassa yksin piparia. Tiukattuaan opettajalta miksei kaikille tarjottu, oli vastauksena ollut vain “noku” . Lapset olivat kuitenkin keksineet tavan hyötyä tilanteesta. Opettajan syötyä piparinsa, he nyppivät huomaamatta pöydältä murut suihinsa ja onnistuivat toistamaan temppunsa useana päivänä.  Murujen syöm...

Tilasin lasten koulukuvia. Ensin piti rekisteröityä kuvafirman nettisivulla. Syötin annetun kuvauskoodin ja sain nähdä otetut kuvat. Klikkaamalla kuvaa sain valittavaksi 14 erilaista kategoriaa, joista saatoin tilata kuvia. Tai avaimenperiä, hiirimattoja, mukeja tai vaikka tauluja. Tunnin kuluttua ostoskori näytti saldoksi yli 80 euroa. Eiväthän kuvat ennen olleet näin kalliita. Toisen lapsen potretit oli tietysti ottanut eri kuvaaja, joten piti kirjautua toiseen järjestelmään ja opetella sen toimintalogiikka. Valittuani lopulta parhaat kuvat, ostoskori olikin tyhjä ja piti kirjautua uudestaan sisään.  Siinä vaiheessa menetin hermoni. Ennen kuvat tulivat postissa ja ne sai palauttaa, jos ei tykännyt. Se ei millään voinut viedä puoltatoista tuntia. Nyt yhtään uutta harrastustakaan ei voi aloittaa joutumatta johonkin järjestelmään, johon tarvitaan käyttäjätunnus ja salasana. Ne pitäisi muistaa tai ainakin muistaa mihin ne on laittanut talteen. Perhanan informaatioyhteis...

Kun ihmiset eivät enää kuulu yhteisöihin, on maailmasta tullut turvattoman tuntuinen paikka. Ei ole sitä kyläyhteisöä, ei kirkkokansaa eikä yhteiskuntaluokkaa yhdistävää tehdasta, jonka patruuna rakentaisi kyläläisille seurantalon. Nykyihminen ei kuulu mihinkään ja sitä puutetta paikatakseen hakee samanmielisyyden tunnetta brändeistä. Yhteisö syntyy tuotemerkin ympärille, sitä palvotaan ja uskoa tunnustetaan julkisesti työpaikkojen kahvipöydissä palvonnan kohdetta sormeillen. Yhteisö ei ole liian sitova, mutta se antaa silti tunteen kuulumisesta johonkin.  Ehkä siksi Nokian myyminen viiltää suomalaisia niin syvältä. Taskussa väräjävä matkapuhelin on ollut symboli sille, että pieni maa voi nousta korkeimmalle korokkeelle teknologiaosaamisen ja insinööritaidon olympialaisissa ja näyttää niitä närhen näppäimiä koko maailmalle. Nokian menestys on tehnyt meistä kaikista maailmanmestareita, ihan jokaisesta. Nyt sukukalleudet, perintötila ja isoisän olkihattu on myyty kiit...

Lapsena vietin paljon aikaa yksin. Olin valikoiva kavereiden suhteen, en kaivannut kovin montaa. Niihin, jotka olivat kavereita, halusin voida luottaa. Enkä viihtynyt koskaan isoissa porukoissa. Sanomattakin lienee selvää, etten harrastanut joukkuelajeja. Ei niin, ettei siihen olisi ollut tilaisuutta. Pelasin vähän aikaa jalkapalloa kunnes huomasin, ettei minua kiinnostanut vähääkään kuka sitä palloa vie ja mihin suuntaan.  Kun tänään vein pojan ensimmäisiin jalkapallotreeneihin, tunsin oloni kentän laidalla kaikkea muuta kuin kotoisaksi. Olen laittanut oman lapseni sinne, missä itse viihdyin kaikkein vähiten – joukkuelajiin. Miksi? Koska hän pyysi niin hartaasti niin monta kertaa. Eikä ole ollenkaan huono asia, eikä myöskään yllättävää, että juuri tämä lapsi haluaa harrastaa urheilua. En vain pääse hänen sielunmaisemaansa sisälle. Hän haluaa kilpailla, ottaa mittaa toisista, olla paras ja nopein ja kuulua voittajajoukkueeseen. Mitään näistä en ole koskaan oikein ymmärtä...

Kauan odotettu vieras saapui viimein meille, vain neljä päivää luvatusta aikataulusta myöhässä. Vieras, joka ei tuntunut kuitenkaan yhtään vieraalta, ja joka tulee pikkuhiljaa tutummaksi, eikä ole pitkään aikaan lähdössä meiltä minnekään. Kolmannen lapsen odotus oli ihan yhtä liikuttavaa ja jännittävää ja hienoa kuin edellistenkin. Yhdeksän kuukautta meni nopeasti, taas kerran.  Kesän toinenkin seikkailu liittyy vedessä oleiluun. Isommat lapset pääsivät uimakouluun ja minä saattajaksi. Aika pian tajusin, että nämä riiviöt rikkovat perheen traditiot perusteellisesti: heistä tulee aivan mahtavia uimareita. Tämä oli selvää jo kolmen kerran jälkeen. Kun kerran uima-altaassa oltiin, tulin kokeilleeksi lasten esittelemiä temppuja ja kas – minäkin opin sukeltamaan. Yhtäkkiä pinnanalainen maailma avautui aivan uudella tavalla vuosikymmenien räpiköinnin jälkeen.  Minä puhuin kalojen kieltä. Muljahtelin veden alla kuin Michael Phelps, kuin sukellusvene, kuin paholaisrausku....

En tiennytkään olevani isokenkäinen. Nuorena kengännumeroksi vakiintui neljäkymmentäkolme ja ostin jääräpäisesti samannumeroisia kenkiä sattumatta koskaan kokeilemaan isompia. Nyt ostan kaksi numeroa suurempia ja elämä on muuttunut ihan erilaiseksi – isokenkäisemmäksi. Olen tuskaillen kulkenut vuosikausia liian pienissä kengissä! Voi tietysti olla, että jalkakin on painunut askeltaessa lättänämmäksi, kuka tietää.  Kesälukemisena olen ahminut Alexander von Schönburgin kirjan Tyylikkään köyhäilyn taito . Se ei ollutkaan trendikäs opaskirja, joka kertoo miten vähällä rahalla voi elää paremmin. Se on viisas teos, joka hämmästyttää loputtomasti siksi, että kirjoittajalla on niin paljon omakohtaista ymmärrystä rikkaudesta ja köyhyydestä. Kovin moni meistä ei tunne rahaa. Sitä vain kuuluu haluta lisää ja kuuluu uskoa, että sillä voi tehdä itsensä onnelliseksi. Ei tietenkään voi, mutta vasta kreivi von Schönburg on onnistunut yksinkertaistaen kertomaan miksi.  Ainutlaatu...

Ruotsalainen serkkuni vieraili kesämökillämme vuosia sitten. Sosiaalisena ja uteliaana nuorena miehenä hän käveli rantaan ja asteli tietä pitkin naapurin pihaan saakka. Hämmentyneenä serkku kertoi palattuaan, miten naapurin rouva oli huitoen ajanut hänet pois pihasta. Suomalaiseen mökkikulttuuriinhan kuuluu olennaisena piirteenä primitiivinen reviiriajattelu, johon en ole koskaan oikein päässyt sisälle. Serkkuni oli ehkä onnekas, ettei häntä ammuttu hänen kokeillessaan uskaliaasti suomalaisen suvaitsevaisuuden äärimmäisiä rajoja.  En ole itsekään viidentoista vuoden aikana tutustunut kyseisiin mökkinaapureihin. Isä on - valitettavasti - riitojen merkeissä. Olen nähnyt naapuriperheen kerran sinä ensimmäisenä kesänä kun olimme ostaneet talon. Sehän on siis maalaistalo, ei mikään mökki, isäni korjaisi. Naapurit ajoivat autolla pihamme poikki ja tuijottivat, kukaan heistä ei tervehtinyt. Sitten he tekivät oman tiensä ja me rakensimme tonttien rajalle korkean aidan patinoituneis...