Aikamatkustajan blogi

Pysäköin auton sattumalta vanhan synagogan viereen ja tapasin Israelista tulleita turisteja. Neuvoin heidät kirjastoon kysymään avainta, he pääsivätkin kurkistamaan pyhäkköön ja olivat tyytyväisiä. Itse en ole käynyt sisällä, ovi on aina lukossa. Museota tai opastusta ei ole. Tapasin toisena päivänä myös vanhemman herran, joka sanoi olevansa paikkakuntamme ainoa juutalainen. Hänkin oli kysellyt kaupungilta synagogan kohtalosta, miksei sitä remontoida museoksi tai edes pidetä auki vieraita varten. Hän oli tarjoutunut rahoittamaan hanketta, mutta vastaukset olivat vältteleviä. Herra tulkitsi tilanteen niin, että juutalaisia pelätään edelleen. Historia on monimutkainen.   Vuonna 1941 Romania oli Saksan liittolainen toisessa maailmansodassa kuten Suomikin. Sillä oli hintansa. Lokakuun 10. päivän yönä pikkukaupunkimme juutalaiset herätettiin rummuttamalla ja he saivat kaksi tuntia aikaa pakata tavaransa ja saapua juna-asemalle. 2945 ihmistä jätti kotinsa, kotiavaimensa ja henkilöpaperinsa,

Pariisin olympialaisiin osallistui Suomen joukkueessa 57 urheilijaa. Onnistumisia on yritetty runoilla otsikoihin, mutta karu totuus on, ettei kisoista tullut yhtään mitalia. Kukaan ei oikeasti muista sitä, joka oli kuudes, vain palkintokorokkeelta jäädään historiaan. Joukkueen paras onnistuminen osui heti kisojen alkuun. Avajaisten veneilyosuus sujui mallikkaasti, eikä kukaan pudonnut Seineen. Hyvä niin, koska siitä olisi voinut tulla maha kipeäksi. Miksei kisoissa pärjätty? Ehkä korkea elintaso ja optimaaliset harjoitteluolosuhteet eivät olekaan parhaat eväät menestymiseen. Urheilupaikkoja on, valmentajia on, välineitä, tukirahaa ja seuroja on. Jotain silti puuttuu.   Toisin oli sata vuotta sitten kun Paavo Nurmi toi viisi kultaa niistä edellisistä Pariisin kisoista. Suomi juostiin kirjaimellisesti maailmankartalle. Jostain syystä suoritusten laatu ja halu voittaa olivat eri tasolla kuin nyt, vaikka maamme oli köyhä. Urheiluorganisaatioita ja lajiliittoja ei juurikaan ollut. Nurmi ke