Aikamatkustajan blogi

Myönnän syyllisyyteni. Olen katsonut televisiosta kovasti parjattua Vain elämää -ohjelmaa, niin juuri sitä jossa kyynelehditään ruokapöydässä kun toiset laulavat. Olen näyttänyt sitä myös lapsilleni, vaikka he eivät ymmärräkään miksi aikuiset itkevät. Formaatti voi olla melodramaattinen ja korni, mutta tunteet ovat sittenkin aitoja. Kyllä, siinä koetaan aitoa empatiaa ja joukko ihmisiä oppii tuntemaan toisensa, ja samalla yleisö saa tutustua heihin. Ja lauletaan. Se koskettaa, siinä ei voi olla mitään pahaa. Ei, en ole itkenyt sitä katsoessani, mutta eihän sitä vielä tiedä.  On äärettömän arvokasta, jos ympärillä on ihmisiä, joihin voi luottaa ja jotka ovat samalla puolella ja samassa pöydässä. Parhaassa tapauksessa on jopa niin, että niiden ihmisten ansiosta voi tuntea olevansa paljon hauskempi, viisaampi ja kauniimpi kuin onkaan. Työelämän valintojakaan ei pitäisi tehdä sen perusteella, missä saa parasta palkkaa, vaan sen mukaan minkälaisten ihmisten kanssa voi viettää ...

Ei ole kiire. Ja vaikka välillä tuntuisikin siltä, että on, tuskin  sitä kehtaisi sanoa. Ihminen saa olla kiireinen vain jos tekee töitä. Jos tekee tärkeitä töitä, kuuluukin olla kiireinen, muutenhan se ei vaikuttaisi lainkaan tärkeältä. Mutta kun en enää tee oikeita töitä, olen huomannut hämmentävän nopeasti ettei terve sielu työtä kaipaa. Ei se kaipaa kiirettä eikä tärkeältä kuulostavia tapaamisia, matkoja, titteleitä tai kokousmuistioitakaan. Se lepää oikein mielellään. Kun nyt on tällainen aikakin.  Uusi aika on ollut merkillinen tuttavuus. Se on kuin valuutta, jonka arvo on yhdessä yössä romahtanut. Taskut ovat täynnä seteleitä, joilla ei saa mitään. Ei ole mitään syytä hakea nopeinta reittiä perille tai kävellä vaihdikkaasti.  Miksi tehdä tänään se, minkä voi yhtä hyvin jättää tekemättä huomennakin.  Se on vapauttava, huumaava tunne. Ei tarvitse priorisoida. Voi pysähtyä, katsella ja kuunnella, olla jouten. Voi tuijotella muita ihmisiä, jotka juoksev...