Kadonneita asioita etsimässä

Meillä on tehty kevätsiivousta, tyhjennetty kaappeja ja pyyhitty viime vuoden pölyjä. Se on myös jokakeväinen riidan aihe. Tavaraa on liikaa, ymmärrän kyllä, sitä tulee joka joulu lisää. Jostakin pitäisi luopua, mutta sitten on päätettävä mistä. Luopuminen ei ole helppoa. Leluja ei lasten mielestä saa koskaan antaa pois. Siksi se on tehtävä salaa. Palvelutalossa sitten saamme kuulla jäikö lapsille traumoja siitä, että vanhemmat veivät heidän rakkaimmat lapsuusmuistonsa kierrätyskeskukseen. Lupaa kysymättä, yön pimeydessä.

Ymmärrän lapsia, koska olen itse huono luopumaan mistään. Pidän sitkeästi kiinni kaikista unelmistakin, jotka olen keksinyt jo lapsena. Kiinnyn tavaroihin, vaikka tiedän ettei se ole käytännöllistä. Kuten puiseen helmitauluun, joka ei ole edes omasta lapsuudesta, kuten ei vanha kirjoituskonekaan. Totta, en tee niillä mitään. Kumpikin vain ovat kauniita esineitä, joista on mahdotonta luopua. On helpompaa luopua viime jouluna saadusta pelistä kuin jostain mikä on kulkenut mukana 40 vuotta. Puinen junarata täyttää yhden ison laatikon. Kun ehdotimme sen myymistä, nuorin lapsi ilmoitti ryhtyvänsä nälkälakkoon. Henki likoon materian puolesta. 

Suuria konflikteja saadaan muutenkin aikaan pienistä asioista. Likaiset vaatteet voi aina tiputtaa alakertaan portaiden välistä, vaikka joku toinen tekisi siellä etätöitä. Vessaan kannattaa jättää valot vaikka on tullut sieltä pois, voihan olla että pian on mentävä uudestaan. Kahvikoneen säiliöön ei koskaan tarvitse laittaa niin paljon vettä, että se riittäisi muillekin. Jos joku on jättänyt suklaalevyn vartioimatta, sen voi aina avata ja maistaa hiukan kulmasta. Ja astiat voi pinota keittiön pöydille. Joku aina kuitenkin lopulta siivoaa. Koti on yhteinen, mutta on niin helppo olettaa, että jollakin muulla on enemmän joutilasta aikaa ja energiaa. 

Vaimon mielestä vain hän tietää toistenkin tavaroille oikeat paikat, yleensä jossakin laatikossa. Tästäkin käydään loppumatonta debattia. Hän myös vie tavarat oikeille paikoilleen, vaikkei aina muista jälkikäteen missä ne paikat olivat. Sitten etsitään. Nuorimman lapsen älypuhelinta paikannettiin talvella kuukausi kun kukaan ei muistanut mihin se oli jemmattu. Vieläkään ei ole selvinnyt kuka sen piilotti. Minulla on tapana jättää tavaroita näkyville, jotta löydän ne seuraavan kerran. En halua varsinaisesti ajatella kuinka paljon aikaa käytämme elämästä "kadonneiden" tavaroiden etsimiseen. 

Elämme materian maailmassa, jossa tavara on saanut liian keskeisen roolin. Hankimme sitä aina lisää, vaikka tiedostamme ettei tarve ole todellinen tai mitenkään välttämätön ja myös ettei se tee meitä onnellisiksi. Näin meidät on vain opetettu ajattelemaan. Tavarat hallitsevat meitä. Kevätsiivouksen lopuksi työnnämme (vain vähän) kevyemmät laatikot takaisin samoihin kaappeihin ja sänkyjen alle ja toivomme ettei niitä ole pakko ottaa esiin ennen ensi vuotta. Tiedän myös, että omia tavaroitanikin on kadonnut ihan kysymättä. Sen kanssa oppii elämään. Ehkä se on hyvä asia.