keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Mitä pienet edellä


“Vaikka maailma muuttuisi monimutkaisemmaksi, moraaliset kysymykset ovat ja pysyvät yksinkertaisina”, sanoi käsikirjoittaja Timo Varpio viime vuonna. Teoriassa kaikki kannattavat pehmeitä arvoja, mutta käytännössä sitä ei huomaa. Kehityssuunta on ollut näkyvissä jo kymmenen vuotta, mutta arvomaailman kovenemisesta ei ole ollut sopivaa huolestua. Finnairin säästötalkoissa tai AKT:n johdon suhmuroinneissa ei ole mitään poikkeuksellisen moraalitonta tai törkeää, ja juuri siksi kohu onkin yllättänyt johtajat – tämähän on ollut jo normaali käytäntö. Mikä siinä nyt yhtäkkiä on väärin?
Ehkä nyt lopulta on herätty ymmärtämään ongelman mittakaava. Moraali ei ole vain löystynyt, kyllä se on kadonnut kokonaan yritysmaailmasta. Se näkyy niin isoissa kuin pienissä firmoissa. Yritysmaailman korruptio, rappio on syvä. Laman, uhkaavan laman tai muun globaalin kriisin varjolla työantajat ovat antaneet itselleen oikeuden kohdella työntekijöitä maaorjina. Yleinen ilmapiiri sallii sen, onhan kaikkien yhteinen päämäärä kuitenkin talouskasvu, uusi uskontomme. Kun pyritään säästämään rahaa, kaikki keinot ovat sallittuja. Ja eikö meistä jokainen pistäisi rahaa surutta taskuunsa, jos saisi tilaisuuden? Toivottavasti joku muukin on eri mieltä.
Työntekokin on muuttunut kymmenessä vuodessa hämmentävän paljon. Suuri osa ajasta menee, toisilta kaikki aika, eräänlaiseen pseudotyöhön. Täytyy lukea kaiken aikaa meilejä, joista suurin osa on turhia. Ollaan aktiivisia sosiaalisessa mediassa, inspiroidutaan netissä, kirjoitetaan muistioita palavereista, joita ei olisi tarvinnut pitää ja kootaan PowerPoint-esityksiä, joita kukaan ei jälkeenpäin muista nähneensä. Päivät kuluvat johonkin muuhun, kuin siihen mistä asiakkaat oikeasti maksavat. Jokaiseen toimistoon on pesiytynyt näitä maunoilijoita, jotka näyttävät aina kiireisiltä, mutta kukaan ei tiedä mikä heidän työnsä todellinen arvo on. Tai mitä he oikeastaan tekevät.
Jani Kaaro kirjoitti hienosti seiniin tuijottelun jalosta taidosta. Kaikki on sanottu jo niin hyvin, että samaa on turha toistaa. Yksinkertaistettuna viesti on, ettei ajatteluun ole enää aikaa, vaikka pitäisi olla, jotta voisimme oikeasti keksiä jotain uutta. Ajattelua ei arvosteta. Sen sijaan puuhailemme toimistoissamme tuntikaupalla turhuuksia, jotka eivät hyödytä ketään, mutta sitä ei taas sovi sanoa. Senkin ajan voisi ajatella. Yleisemmin kaikki henkiset arvot ovat alisteisia materiaalisille. Tämä on sekulaarisen yhteiskunnan arvomaailma.
Yleinen moraalin rapautuminen näkyy muussakin kuin työelämässä. Vastuunottamista ei pidetä välttämättömänä edes niissä tehtävissä, joiden on katsottu nimenomaan edustavan vastuunkantamista. Kauhajoen kouluampumisen aikaan sisäministerinä toiminut Anne Holmlund ei koskaan ajanut muutoksia koulujen turvallisuuteen tai ampuma-aseiden saatavuuteen. Häntä ei myöskään vaadittu tästä mitenkään vastuuseen, vaikka oman ymmärrykseni mukaan hän oli ylimpänä virkamiehenä suoraan vastuussa juuri siitä, miksi tragedia tapahtui. Mikään ei muuttunut.
Sama tarina toistui sikainfluenssarokotusten aiheuttamien narkolepsiatapausten kanssa. Maan lapset ja nuoret käsittämättömään lääketieteelliseen kokeeseen yllyttäneen viraston johtoa ei vaadittu vastuuseen tekemistään virheistä. Ketään ei erotettu, syytetty eikä toimia ehkä edes tutkittu. Ylimpänä vastuunkantajana ollut ministeri Paula Risikko esitti huolestunutta sopivasti vaalien alla, mutta selvityksiä tapahtuneesta ei ole tehty. Todistaako se, että kaikki meni niin kuin pitikin?
Saadakseni asiat taas oikeaan perspektiivin, kysyin lapsilta mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Provosoidakseni hiukan ehdotin aamupuuroa ja halimista. Vastaus oli nauru – ne eivät ole yhtään tärkeitä. Pojan mielestä tärkeintä on pyöräily ja värittäminen. Tyttären mukaan taas rakastaminen. Oi, miten hienoja vastauksia. Ehdotin myös puutarhanhoitoa, mikä sai osakseen hyväksyvää yninää. Kasveille täytyy antaa vettä, etteivät ne kuole, sanoi poikani. Se on tärkeää. Lelut, lahjat tai raha ei tullut kenellekään meistä mieleen.

1 kommentti:

  1. Jani Kaaron jutuissa on aina jotain uutta näkökulmaa. Kiitos myös sinun rehellisestä tilityksestäsi. Olen huomannut, että kun panostaa aikaansa johonkin itselleen tärkeään, niin myös toiset hyötyvät siitä ponnistuksesta hyvin usein. Kymmenessä vuodessa kehittyy jo jonkinlaiseksi expertiksi, jos vain osaa ja saa keskittyä olennaisimpaan.

    VastaaPoista