lauantai 14. elokuuta 2010

Murheilukansaa

“Parkinson, Parkinson”, huusi innokas bulgarialainen HJK-fani ääni käheänä stadionin katsomossa. Serbialaisjoukkueen peli aiheutti selvästi pientä paikallisjännitettä naapureiden kesken. Pelin aikana huudeltiin myös Kroatiaa ja kohtuullinen määrä rivouksia, joihin sain yksityiskohtaiset käännökset balkanilaisilta ystäviltä. Peliesitys itsessään ei tarjonnut draamaa. HJK hävisi, Partizan voitti. Mestareiden liigan peli, siis eurooppalaista huippujalkapalloa, oli saanut katsomon melkein puolilleen. Tunnelma oli unettava. Silti joku kaheli suunnittelee samaan aikaan jalkapallostadionin rakentamista Espooseen. Mistä sinne saataisiin yleisö?

Samanlainen suuruudenhulluus ja epärealistinen käsitys oman osaamisen tasosta vaivaa koko suomalaista urheilua. Valtio tukee kilpaurheilua miljoonilla, eikä menestystä tule. Tulos- ja mitalitavoitteet ovat silti suureellisia ja myyttiä sisukkaasta urheilukansasta ja mitalitoivoista pidetään innokkaasti yllä. Urheilu instituutiona työllistää koko joukon siipeilijöitä, jotka yhden huippu-urheilijan kannoilla pyörittävät valmennus- ja seuraorganisaatioita, vaikka kukaan ei kummemmin menesty. Laaja harrastajapohja puuttuu. Suuruuden hetket, joista otettiin kyllä aikanaan propagandamielessä kaikki mehut irti, ovat kaukana takanapäin.

Emme me mitään urheilukansaa oikeasti enää ole. Se on myytti. Suomalaiset ovat kyllä innokkaita kuntoilijoita, liikuntaa harrastetaan sauvoilla ja ilman. Tunnen monta fanaattista juoksijaa, jotka vertailevat maratonaikojaan. Mutta ei se ole huippu-urheilua. Onko urheilulle käynyt niin, että siitä on tullut ammatinvalintakysymys? Taidanpa ryhtyä kuulantyöntäjäksi, kun minulla on niin paksut jalat. Ja kas, äkkiä on hankittu pari sponsoria, valmentaja ja SM-mitali, koska lajin harrastajia on niin vähän. Kuka tahansa itäafrikkalaisen näköinen voi ryhtyä pitkänmatkanjuoksijaksi ja saa kansallisen huipun kiinni kolmessa viikossa.

Paluumuuttajan silmään tökkää heti se, että kun joku täällä harrastaa jotakin lajia, sille omistaudutaan kuin se olisi parantumaton sairaus. En oikein näe liikkumisen iloa kuntoilijoiden kasvoilla. Ensin ostetaan kalliita varusteita. Sitten painetaan otsa kurtussa, sykemittari ranteessa ja askellaskuri nilkassa. Kotona syötetään lukuja koneelle ja tehdään analyysia kuntokäyrästä. Liikkuminen on kauhean vakava asia. Tarvitaanko petankin harrastamiseenkin erikoiskengät ja hengittävä mikrokuitupaita? Pitääkö ensin olla jäähalli ja vasta sitten voi opetella luistelemaan? Totisuus harrastamisessa ei silti näytä vievän huipulle kilpaurheilussa.

Suomalaisten joukkueiden esitykset nurmikentillä eivät ole häikäisseet. Parkinsonin tauti iskee viime minuuteilla ja vastustaja tekee maalit. Sanotaan, että voittamisen kulttuuri puuttuu. Ehkä puuttuu intohimoinen pelaamisen kulttuurikin. Häviämisen kulttuuri sentään on vahva. Jos tämä kuulostaa katkeralta, se johtuu siitä että olen katkera. Futiksesta puhutaan Suomessa kuin vakavasta asiasta ja menestystä odotetaan, vaikka kansallinen jalkapallokulttuuri puuttuu. Jos jalkapalloa pelaisivat kaikki lapset puistoissa, kaduilla ja pihoilla, ehkä sitä alkaisi syntyä. Ei siihen tarvita vielä pitkään aikaan kalliita valmentajia ja uusia stadionsuunnitelmia. Kaikki lähtee ensin pelaamisen ilosta. Sitten voi alkaa valmistautua vuoden 2040 olympialaisiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti