maanantai 30. maaliskuuta 2015

Marin tasavalta

Lapsuuden valokuvassa seison mättäikössä serkkutyttöjen keskellä päälläni liian pitkä maripaita. Kaikilla on samat raidalliset. Kun Marimekko esitteli tällä viikolla uuden mallistonsa, ei pulssi kiihtynyt kun mukana vilisi tuttuja raitoja. Marimekko luottaa yhä vain nostalgiaan. Eikä niin monessa plagiaattiskandaalissa rypeneeltä firmalta voi kovin suuria riskinottoja ehkä odottaakaan. Marimekon historia on hukattujen mahdollisuuksien tragedia, mutta ei silti kovin epätyypillinen Suomessa. 

Ehkä tarina on mennyt näin. Jo alkuajoista yritykseen pesiytyy omanlaisensa tekemisen kulttuuri, jossa lainataan huoletta sieltä ja täältä. Ennen internetiä siitä ei jäänyt koskaan kiinni. Nuoret suunnittelijat omaksuvat saman toimintamallin päästessään ikonisen brändin piirustuspöytien ääreen. Firma maksaa hyvin siitä, että tuotetaan nostalgista muotokieltä, joka tuoksuu vahvasti 60-luvun aurinkoisilta kesäpäiviltä. Laitetaan pataan vielä syrjäinen pieni markkina-alue ja löyhä suunnittelumoraali. Kun johto ei ymmärrä alasta mitään, soppa on valmis. 

Kuinka uskottavasti voi keskustella kokkien kanssa ruoanlaitosta jos osaa itse keittää vain kananmunan? Tullaan helposti tilanteeseen, joka mainosalalla on ollut jo kauan arkipäivää: molemmilla puolin pöytää – ostajina ja myyjinä – istuu ihmisiä, joilla ei ole hajuakaan siitä mitä he ovat tekemässä. Isoa osaa mainostoimistoista johtavat ihmiset, jotka eivät ole koskaan suunnitelleet itse mitään. Kun maa on pieni, on osaajia vähän. Sitten ihmetellään mikseivät suomalaiset brändit menesty maailmalla. 

Olen istunut palavereissa, joissa suuret yritykset ovat tuskailleet turhia ponnistuksiaan myydä suomalaisille kaupoille modernia älyteknologiaa ja osaamista myynnin parantamiseksi. Ei löytynyt asiakkaita. Kun muutimme Suomeen yksi hilpeydenaiheista oli Anttilan mainoslehtinen, jossa toistuivat vuodesta toiseen samat mariskoolit ja muumipyyhkeet. Sesonki ei koskaan vaihtunut, strategiaa ei koskaan päivitetty eikä mitään muutettu. Nyt sen seurauksena on lappu luukulla. Ainoa strategia nojasi nostalgiaan, marimekkolaiseen menneisyyden kaipuuseen. 

Pääsiäishöyhenet ostetaan nyt tanskalaisesta Tigerista, joka haukkasi halvaantuneen Tiimari-pupun yhtenä suupalana. Hikinauhat haetaan Stadiumista tai XXL:stä, aluspaidat H&M:stä, puhelin Gigantista ja puutarhatuoli Ikeasta. Joo, kaikki ne ovat norjalaisia ja ruotsalaisia. Mitä suomalaisille kilpailijoille kuuluu? Anttila on myyty, Topsport on yrityssaneerauksessa ja Musta Pörssi kituuttaa enää verkossa. Ovatko muut valloittamassa maailmaa? Tuleeko mieleen yhtään suomalaista kauppaketjua, jolla olisi raikas imago ja uusitut myymälät? Kilpailukyky, huhuu! 

Onhan niitä menestyjiäkin. Ehkä seuraavan sukupolven lapsuuskuvissa seisotaan mättäikössä nostalgisissa Angry Birds-yöpaidoissa. Ehkä Marimekkokin vielä nousee kansainväliseksi menestysbrändiksi. Ainakin yritystä yhä on, kun taiteelliseksi johtajaksi on palkattu ruotsalainen. On pakko keksiä jotain muuta kuin itsensä kopiointi, jolla on eletty nyt puoli vuosisataa. Jos muu ei auta, voi tehdä nokiat, sillä naapurissa nämä hommat osataan. Brändin voi myydä ruotsalaisille ja sitten tuskailla saunanrappusilla miksei se ikinä suomalaisten käsissä muuttunut kultakimpaleeksi. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti