perjantai 8. heinäkuuta 2011

Vuosi autiolla saarella

Kerron nyt siitä, miten haaksirikkouduin autiolle etelämeren saarelle. Tietysti oli hirveä myrsky, joka kesti monta yötä, mutta ei se laivaa upottanut. Minä vain kyllästyin siihen kun tavarat seilasivat kannella ja hyteissä edestakaisin ja mitään ei pystynyt tekemään. Moni pelkäsi, että laiva uppoaisi ja tunnelma oli siksi ahdistava. Ajelehdimme ilman suuntaa ties miten monta kuukautta. Välttyäkseni pahimmalta varastin oranssin pelastusveneen ja kiipesin eräänä pimeänä yönä laidan yli kainaloissani kaksi styroksista kelluketta ja kaulassa vesitiivis taskulamppu. Myrsky kai laantui lopulta ja ajelehdin saaren pehmeään rantahiekkaan. Veneeni taisi hajota rannan kivikkoihin, siitä ei näkynyt jälkeäkään.

Makasin auringon lämmittämässä hiekassa selälläni, parkkiintuneena kuin kilpikonna kokonaisen vuorokauden. Sitten aloin tutkia ympäristöäni. Saari oli vehreä ja utuinen ja hyvin kaunis. Sen keskellä kohosi tulivuori, jonka rinteet kasvoivat piikikkäitä kasveja. Muuten en kohdannut mitään vihamielistä moneen päivään. En katunut lähtöäni enkä juuri pohtinut sitäkään mitä laivalla ajateltiin minun katoamisestani. Tuntui siltä, kuin saari ei olisi vähääkään piitannut minun tulostani, mutta täytti silti vatsani. Opin keräämään parhaat hedelmät ja tiputtamaan kookospähkinöitä. Muuten tekemistä oli vähän. Silti tunsin oloni hyvin tyytyväiseksi. Vain harvoi katselin ulapalle, mutta en edes odottanut näkeväni laivoja, enkä tehnyt mitään kiinnittääkseni niiden huomiota.

Kauempaa saarta olisi voinut luulla sekä paratiisiksi että kangastukseksi. Ylös kraaterin reunalle en koskaan kiivennyt, mutta piikkipensaat repivät jalkani auki lukuisia kertoja. Tulivuoresta tuprahteli aika ajoin rikinkatkuista savua. Öisin apinat tai jotkut muut viidakon eläimet varastivat vaivalla keräämäni hedelmät ja pähkinät. Mitään ei kannattanut säästää tai omistaa, saarella oli pakko elää tässä ja nyt. Otin kaiken päivä kerrallaan. Niin, eikä saari edes ollut autio, senkin huomasin aika pian – saarella eli myös alkuasukasheimo. Ja paljon kärpäsiä.

Ensimmäisen kerran kohdatessani alkuasukkaita, he eivät hämmästyksekseni reagoineet minuun millään tavalla. Se tuntui kummalliselta, koska en uskonut saarelle saapuvan kovinkaan usein vieraita. Olin tyytyväinen siihen, että he eivät vaikuttaneet vihamielisiltä, mutta täydellinen välinpitämättömyys oli silti outoa. He saattoivat tuijottaa minua hetken ja palata sitten omiin puuhiinsa. Joimme samasta lähteestä vettä, mutta he eivät tunteneet tarvetta kommunikoida millään tavalla. Yksi heimon naisista oli vaalea ja hyvin kaunis ja hän katsoi minua joskus terävästi. Sitten hän käänsi päänsä pois kuin olisi nähnyt jotain vastenmielistä tai hävennyt omia ajatuksiaan.

Ajan kanssa aloin saada kontaktia muutamiin ja he saattoivat jopa sanoa jotakin omalla kielellään. Vastaukseni eivät kuitenkaan kiinnostaneet heitä. Saarella kasvaneille ulkomaailmalla ei ollut ilmeisesti mitään tarkoitusta, joten minä yritin oppia heidän tapojaan ja kieltään sikäli kun pystyin. En kuitenkaan pitänyt kaikesta mitä näin. Alkuasukkaat näet vaikuttivat välinpitämättömiltä myös toisiaan kohtaan. Ehkä saarella oli vain syntynyt sellainen kulttuuri, jossa lähimmäisten hyvinvoinnista ei sopinut kantaa huolta. Jotkut heidän rituaaleistaan ja salaisuuksistaan pelottivat minua.

Aika kului ja unohdin kalenterini, johon olin laskenut päiviä kaivertamalla joka aamu viivan kaatuneen puun runkoon. Olin tottunut omiin rutiineihini, yksinäisyyteen ja saaren yksitoikkoisuuteen sekä myös tylsämielisinä pitämiini heimolaisiin, jotka pysyttelivät omalla puolellaan saarta. Silti minua hämmästyttää edelleen se välinpitämättömyys, jolla suhtauduin siihen kun näin veneen ulapalla. Veneen, valkoisen veneen. Pelastajat lipuivat samaan rantaan, johon olin itse haaksirikkoutunut. Iloitsin heidän tulostaan, pidin sitä ihmeenä, mutta silti jokin vaivasi minua, kuin se ei olisi ollut totta. Lopulta päätin hartaista pyynnöistä huolimatta jäädä saarelle. Tiesin, että minun olisi pitänyt lähteä, mutta jokin pelastajissa sai minut epäluuloiseksi.

Ehkä olin hiukan seonnut yksinäisyydessäni. Ehkä ajattelin, että kohtalo oli tuonut minut saarelleni. Mistä minä toisaalta saatoin tietää, etteivät he olisi nakanneet minua mereen haiden ruoaksi. He olivat niin kovin totisia ja huolestuneen näköisiä, eivätkä tuntuneet olevan yhtä mieltä siitä mihin suuntaan piti purjehtia. Heidän veneensäkin oli pieni. Mietin, monta heitä oli alunperin ollut veneessä. Ajattelin, että pidän itsestäni paremmin huolta kun olen omillani. Tunsin jo saaren. Ehkä vielä silloin uskoin, että voittaisin alkuasukkaiden luottamuksen ja tulisin lopulta hyväksytyksi heidän joukkoonsa. Olinhan ollut saarella vasta vuoden, ehkä hiukan yli. Halusin löytää oman paratiisini.

Vain muutama päivä sen jälkeen kun vene seilasi pois, ymmärsin virheeni katastrofaalisuuden. Alkuasukkaat alkoivat pitää kokoontumisia, joissa poltettiin piippuja ja juotiin käynyttä kookosmaitoa niin monta päivää, että viimeisetkin sammuivat. Juhlinta päättyi lopulta siihen, että he paistoivat ja söivät kaksi oman heimonsa jäsentä, yhden miehen ja yhden naisen. Sen jälkeen oli pitkään hiljaista. Pysyttelin päivät piilossa vuoren rinteillä ja aloin rakentaa lauttaa öisin. Pelkäsin niin, että huusin hiljaa itsekseni. Nukuin joka yö eri paikassa. Olisin halunnut itkeä, mutta en tiennyt miten.

Lautasta tuli vahva ja luotin siihen niin kuin luotin nyt päätökseeni. Ajelehdin merivirran vietävänä yhdeksän päivää, enimmäkseen länteen, kunnes osuin laivareitille ja minut nostettiin rahtilaivaan. Tiesin heti, että olin hyvien ihmisten joukossa enkä vieläkään ole ymmärtänyt miksi harkintakykyni petti saarella niin pahasti. En tiedä miksi en lähtenyt silloin kun pelastajat saapuivat, mutta vaistoni vain sanoi niin, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Luotin siihen. Nyt kaikki on taas hyvin. Tosin en ole puhunut saaresta paljoakaan. Tiedän, ettei kukaan uskoisi. Jotkut eivät ole uskoneet, että sitä on edes olemassa, mutta sillä ei ole minulle mitään väliä. Se oli minun saareni.

3 kommenttia: