torstai 2. joulukuuta 2010

Äänilevyä lainaamassa

Äskettäin juhlissa alkoi keskustelu elokuvista. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hyviä elokuvia on liian paljon, eikä niitä kaikkia ehdi katsoa. Totesimme, että monella meistä on satojen elokuvien kokoelma – lainassa internetistä, kuten yksi keskustelija osuvasti ilmaisi. Internethän on ikäänkuin suuri pääkirjasto, jossa vierailemme virtuaalisesti päivittäin ja jaamme ja lainaamme tietoa ja dokumentteja. Kirjaston vt. pääjohtaja herra Google päättää löydämmekö niitä vai emme. Silti niin tavalliseen netistä lainaamiseen suhtaudutaan yhä hyssytellen, ikäänkuin se olisi moraalisesti väärin. Onko se?

Kaikkihan on lainassa, koska mitään emme saa mukaamme kun lähdön aika koittaa. Maapallokin on lainassa lapsiltamme, jotka sen meiltä perivät, jos se vielä silloin on pelikunnossa. Myöskään sanonta, että sen minkä nuorena lainaa, sen vanhana omistaa, ei pidä enää paikkaansa. Tiedostot kestävät huonosti aikaa, eikä niitä kannata edes säilöä. Joku muu tekee sen kuitenkin jossain päin maailmaa. Koneet kärähtävät, kovalevyt leikkaavat kiinni ja dvd:t naarmuuntuvat. En tiedä jääkö tulevaisuuden arkeologeille mitään konkreettista tutkittavaa meidän elämästämme. Muistotkin ovat digitaalisia.

Onneksi olen säästänyt laatikollisen vanhoja lp-levyjä ja toisen kasetteja. Nuoruudessa uuden musiikin löytäminen oli aarteenetsintää. Kuunneltiin levyjä kirjaston pallotuoleissa, hitaasti ja kaikessa rauhassa älppäri kerrallaan. Levykaupassakin sai kuunnella kuulokkeilla, kun kauniisti pyysi. Muita vaihtoehtoja oli tasan kaksi: penkoa kavereiden levyhyllyjä tai vahtia radiota kun Tero Liete soitti rocklevyjä. Äänitin ensimmäisiä levyjä kasetille yhdistämällä kasettisoittimen ja levysoittimen piuhalla toisiinsa. Nauhalle tallentui musiikkia ja kohinaa. Se oli jopa vähän luvattoman tuntuista ja hirveän jännittävää.

Sitten nokkelat ruotsalaiset keksivät Spotifyn. Sillä mitä tässä välissä on tapahtunut ei ole mitään merkitystä, koska musiikkia on aina pitänyt omistaa jossain muodossa. Spotify muutti kaiken. Yllättäen se on muuttanut kahdessa vuodessa paljon muutakin kuin suhteen musiikin julkaisijan ja kuuntelijan välillä. Musiikin kuunteleminen tai uusien artistien löytäminen ei ole kai koskaan ollut yhtä helppoa. Olisinko muka törmännyt Andrew Birdiin tai Beirutiin ja missä? Olisinko tullut kuunnelleeksi huvikseni koko illan Django Reinhardtia ja Hassisen konetta? Ainakaan en olisi tullut ostaneeksi kummankaan levyjä.

Spotify ei ole kuitenkaan ihastuttanut kaikkia, mukaanlukien muusikoita ja levy-yhtiöitä, jotka kokevat tulleensa ryöstetyiksi. Muutos tuottaa aina tuskaa. Ymmärrettävästi etenkin silloin, kun se tarkoittaa oman toimialan kuihtumista tai ansaintalogiikan katoamista. Valitettavasti vain muutos on jo tapahtunut ja ne, jotka keksivät keinon ansaita rahaa muuttuneessa maailmassa, ovat tulevia voittajia. Ne, jotka muuttivat maailmaa, kirjoittavat nimensä historiankirjoihin, harvemmin ne, jotka kiihkeästi vastustivat sitä. Todennäköisesti sähköisiin historiankirjoihin. (tiedoksi sähkökirjoja epäileville)

En tietäisi enää, miten palata aikaan ennen Spotifyta. Se on yhtä elämäämullistava keksintö kuin hakukone, sähköposti tai sosiaalinen media. Miten pidettiin yhteyttä kavereihin ennen Facebookia? Mistä sai tietoa ennen Wikipediaa tai ennen internetiä? Miten ylipäätään selvittiin mistään? Kun aloitteleva bändi halusi saada musiikkinsa kuuluviin, tehtiin neliraitanauhurilla demokasetti, joka lähetettiin radiokanavalle ja toivottiin, että sitä soitettaisiin siellä kerran demo-ohjelmassa, ehkä muutaman kuukauden päästä. Keikoistakin taisteltiin, eikä yleisö missään tapauksessa ollut parin klikkauksen päässä. Aika paljon helpompaa on nyt ja tämä olisi hyvä muistaa myös nurkassa murjottavien levy-yhtiöiden.

Hienointa on huomata, että joku on keksinyt jotain ihan uutta ja se toimii. Sen oivaltamisesta tulee kihelmöivän jännittävä olo. Keksimiseen ja keksinnön toteuttamiseen liittyy kuitenkin vaaransa – vanhat säännöt eivät koskaan enää päde, mutta joskus sääntöjenkin on muututtava. Tätä varmaankin toivoo myös Julian Assange, jos vain onnistuu selviytymään hengissä. Ehkä muutaman vuoden kuluttua pohdimme, miten me ennen selvisimme ilman Wikileaksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti