sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Kuningas ilman housuja

“Vittu mä en tajuu, ihmiset on hulluja”, sanoi mies päätään pyöritellen Kelan jonossa perjantaiaamuna. Olimme ainoat asiakkaat. Radiossa kerrottiin että poliisin mukaan televisiossa esitetty karhuvaroitus ei toiminut toivotulla tavalla. Pieksämäkeläiset eivät pysyneetkään kotona, vaan menivät ulos katsomaan kaupungin keskustaan eksynyttä karhua. “Kato, joku varmaan otti skiditkin mukaan, hei mennään kattoo nallea”, kohtalotoveri päivitteli. Olin samaa mieltä siitä, ettei karhua ehdi mitenkään karkuun, jos se päättää tulla päälle. Ja siitä, että suomalaiset ovat hulluja. Ainakin Pieksämäellä.

Tukholmassa puoli miljoonaa katsojaa ryntäsi kaduille todistamaan prinsessa Victorian häitä. Kuulemma hääkrääsä myi kuin häkä, mutta brändättyjä tiskirättejä ostivat – yllätys yllätys suomalaiset. Ei siinä mitään hullua ole, tiedän kyllä miksi. Se on varmasti halvin häätuotteista. Ja kevyt kantaa kotiin. Hääturismissa on kuitenkin jotain kummallista, kuin siitä olisi syntynyt joku oma alakulttuuri. Kuningashuonetta fanitetaan kuin poptähtiä. Onneksi meillä ei ole omaa kuningasperhettä. Jos olisi, olen varma, että heitä ryvetettäisiin lehdissä julkisesti joka päivä.

Olen tavannut yhden ruotsalaisen kuninkaallisen ja kohtaaminen oli vaikuttava. Asuimme samassa meksikolaisessa hostellissa. Jostakin syystä tämä ylikokoinen ruotsalainen esittäytyi arvonimellä Kung Arvid. Pitkästä tukasta ja moottoripyöräkerholaisen ulkonäöstä huolimatta Arvid vaikutti kiltiltä jättiläiseltä. Hän silppusi pikkutarkasti porkkanoita kasviskeittoonsa ja oli kaikille yhtä ystävällinen ja avulias. Arvidista oli vaikea olla pitämättä, kun hän ilmoittautui Ruotsin suurimmaksi M.A.Numminen-faniksi ja alkoi esittää omia versioitaan tämän lauluista.

Eräänä iltana istuimme oluella ja Arvid kertoi käyneensä iltakävelyllä hämärillä sivukujilla. Karhunkokoinen ruotsalainen herätti Meksikossa huomiota ja viereen oli ajanut amerikanauto, josta hyppäsi ulos neljä tuiman näköistä paikallista rystysiään naksutellen. Meksikolaiset olivat Arvidin mielestä niin säälittävän pieniä, ettei heitä voinut edes lyödä. Mitä tapahtui, kysyin uteliaana. “Heittelin ne siitä pusikkoon”, Kung Arvid totesi rauhallisesti olutta hörpäten. En kysellyt enää millä meriiteillä kuninkaallinen arvonimi oli hankittu.

Pieksämäen karhunkatsojat ovat yhtä onnekkaita kuin Arvidin kohdanneet meksikolaiset – hekin selvisivät hengissä. Toisaalta he olivat ulkona samasta syystä kuin hääturistit ostavat riskirättejä. Ei karhua näe joka päivä, ei varsinkaan ilmaiseksi. Ja kun ajattelee, että Suomi on enimmäkseen metsää ja metsän kuningas on tunnetusti karhu, pieksämäkeläiset olivat tietysti ulkona katsomassa Suomen kuningasta! Näin meillä kansanjuhlaa vietetään.

Karhu sopii oivallisesti symboliseksi monarkiksi: se on arvaamaton, iso ja pelottava. Niinhän poliitikonkin pitää usein olla ansaitakseen kunnioitusta ja päästäkseen kunnolla valtaan käsiksi. Suomen kuninkaaksi ei mitenkään sopisi joku sivistynyt Carl Gustav eikä myöskään pörssikuningas Björn "Nalle" Wahlroos, vaikka omaisuutta onkin kuin keisarilla. Uskottavan Suomen kuninkaan pitää haista enemmän havuilta ja viihtyä metsässä, eikä heilua vaaleanpunaisissa housuissa aatelisten kekkereillä.

2 kommenttia:

  1. Olen muutaman kerran käynyt täällä lukemassa ja joka kerta on hymyilyttänyt, ellei naurattanut!

    On varmasti mukava kohdata uusia ihmisiä, kuten Kung Arvid. Tarinan arvoinen mies!

    Oikein hauska oivallus suomen Kuninkaallisista:
    " --pieksämäkeläiset olivat tietysti ulkona katsomassa Suomen kuningasta! Näin meillä kansanjuhlaa vietetään." Todellakin! :D

    -Marja

    VastaaPoista